Avainsanaan ‘takaa-ajo’ liitetyt artikkelit


(Jos vasta saavuit lukemaan tätä, aloitathan täältä: http://tuomittupako.wordpress.com/2011/04/28/prologi/ )


EPILOGI

 

GRU-agentti Georg Karamazov tervehti hymyillen läntistä kollegaansa. Kapteeniluutnantti George Morris vastasi hänen hymyynsä.

USS Nimitzin kansi oli vieläkin hieman kallellaan. Karamazov huitaisi kädellään Mil MI-35 kopterille joka seisoi lentokannen toisessa päässä.

-Hi! Karamazov huudahti.

-Tervetuloa laivaan! Morris vastasi.

Tuuli heilutteli Morrisin ja Karamazovin univormujen liepeitä. He kääntyivät katselemaan kuinka Hind-taisteluhelikopterin kuljetusversio kohosi kannen toisesta päästä jytisten taivaalle. äni hiljeni nopeasti. Vain laivan moottoreiden vaimea jyske ja tuulen kohina mastoissa kuului.

-Se on ohitse. Karamazov lausahti venäjäläisittäin lausutulla englannillaan.

-Niin on.

-Toista Marazovia ei enää tule.

-Toivottavasti…kummallekaan puolen.

Tuli hetken hiljaisuus, he lähtivät astelemaan kohti komentosiltaa.

-Miten teidän amiraalinne, kuulin, että hän olisi…

-Ei hänellä hätää, viemme hänet kohta kopterilla maihin, teidän kentällenne, sieltä hän lähtee sairaalaan Washingtoniin.

-Miten laiva?

-Kallistuma on vieläkin neljä astetta, mutta ei mitään aiempaan verrattuna.

-Koneet?

-Puoli tehoa, yksi osasto on suljettu säteilyvaaran vuoksi, entä teidän Novorossiysk-laivanne? Lausuinko oikein?

-Lausuitte, se saadaan satamaan huomenna…nopeamman hinaajan ansiosta, en tiedä vielä palaako se palvelukseen ollenkaan…paras takticheskoye avianosny kreyser…en tiedä englanniksi. Karamazov virkahti surullisesti.

-Jos oikein ymmärsin…tactical aircraft-carrying cruiser.

-Sepä se…osaatteko venäjää?

-Hieman, ainakin teidän sotilaalliset termistönne hallitsen.

Morris avasi oven ja viittasi Karamazovia astumaan sisälle.

-Hieno alus…tämä Nimitz. Karamazov taputti käytävän seinää.

-Onhan se…hassua miten jo ensimmäisellä komennuksella kiintyy alukseen.

-Onko tämä teidän ensimmäinen komennuksenne tälle laivalle?

Morris nyökäytti päätään. Tuli taas hetken hiljaisuus. He eivät olleet kuitenkaan ollenkaan vaivautuneita.

-Miten se teidän Charlie-luokan sukellusveneenne Norjan rannikolla?

-Charlie-luokan? …Te tiedätte, luulimme että kukaan ei tietäisi vielä siitä… Karamazov laski katseensa alas …sitä ei ehkä saada ylös koskaan.

-Surullista.

-Niin, ympäristövaikutukset voivat olla melkoiset.

He astuivat Morrisin hyttiin.

-Teillä on hienot tilat. Georg totesi.

-Jaa…enpä tiedä.

Kapteeniluutnantti kääntyi kaappinsa puoleen.

-Meillä on aikaa noin tunnin verran, sitten täytyy mennä kokoontumaan päällystön kanssa. Morris sanoi.

-Aivan. Karamazov laittoi kätensä povitaskuunsa.

Morris käännähti kädessään 0.35 litran pullo viskiä.

-Tekin siis… Karamazov vetäisi povitaskustaan pullollisen vodkaa.

He hymyilivät.

-Ota sinä tätä niin minä…. Morris ojensi viskipulloaan Karamazoville.

-Lasit? Karamazov ojensi vodkapullonsa Morrisille.

GRU-agentti huokaisi kulauttaessaan laadukasta viskiä kurkkuunsa.

-Miten helvetissä te pystytte juomaan tätä? Morris huudahti suutaan pidellen. Karamazov virnisti arpisilla kasvoillaan.

-Kovien miesten kova juoma…tämä teidän litkunnenhan on pelkkää teetä!

Hetken aikaa he nauroivat täyttä kurkkua. Sitten hymy hyytyi.

-Kapteeniluutnantti?

-Puhutelkaa vain Georgena.

-George…minuakin voi sinutella…niin, siis kummallista miten tämä sota pysyi kuitenkin poissa konventionaalisesta ydinaseitten käytöstä, onneksi olitte niin kärsivällisiä…sodanjohtonne saa olla ylpeä.

-Ette itsekään toimineet pahemmin, ilman GRU:ta Marazov riehuisi yhä…tai sitten kukaan ei riehuisi.

GRU-mies kohautti olkapäitään.

-Olimme vain hiukan myöhässä, sota oli jo alkanut.

-Niin…

Nyt tuli vaivautunut hiljaisuus. He siemaisivat laseistaan. Tällä kertaa kumpikaan ei irvistänyt.

-Tiedätkö..Georg, teidän sotavoimanne ovat pirullisen kovat…vain parissa päivässä ne aiheuttivat…

-lä huoli…niin teidänkin.

-Teiltä ei mennyt kuin viisi sukellusvenettä, meiltä…

-Kahdeksan.

-Mitä?

-Te upotitte kahdeksan sukellusvenettämme, neljä ohjussukellusvenettä.

-Ihanko totta? Siltikin meiltä meni enemmän…viisitoista.

-Kuinka monta niistä sitten oikeastaan oli ohjussukellusveneitä?

-Seitsemän…meillä on suuri yhteinen urakka kaikkien jälkien korjaamisessa.

-Yhteinen.

-Aivan, aivan.

-Kolmas maailmansota meni ohi nopeasti.

-Kuitenkin melkein yhtä paljon kuolonuhreja kuin esimerkiksi toisessa maailmansodassa, niin lyhyessä ajassa.

Morris nyökkäsi.

-Minä rukoilin silloin, kun Marazov lähetti radiolla käskyn, että agenttimme kaupungeissanne eivät räjäyttäisi ydinpommejaan…ehkä rukoukseni osittain kuultiin, vain viisi…

-Ei kai ole aika enää pohtia tuollaista, ydinaseet ovat helvetillisiä…

-Kumpi sitten hävisi?

-Ei kumpikaan, jos kuolonuhreja lasketaan niin USA.

-Ei se ole häviön tai voiton merkki…te olisitte voineet tuhota Venäjän milloin vain.

Georg kiersi viskipullon korkin auki ja kaatoi siitä lisää omaan lasiinsa. Samalla vodka lirisi lasiin pöydän toisella puolen.

-GRU:lle, GRU pelasti. Morris sanoi ja kohotti lasiaan.

-Rauhalle.

-Rauhalle! Morris toisti hymyillen.

-George, minä olin alle 20 kilometrin päässä siitä ensimmäisestä ydinräjäytyksestä, vain 22 tuntia ennen räjähdystä.

-Niinkö, sittenhän tiedät mitä siellä tapahtui?

-Tehtäväni oli ottaa kiinni kaksi siviiliä.

-Miksi?

-Se on pitkä tarina…loppujen lopuksi he kai kuolivat…ydinräjähdyksen piti olla Marazovin mielestä ratkaisu kaikkeen.


(Kirjoittaja huomauttaa: Tämä on viimeinen varsinainen kirjan luku. Tämän jälkeen jäljellä on vielä kuitenkin epilogi, jonka suosittelen vahvasti lukemaan.)

 

                      28.   Viimeiset hetket.

 

Kaverukset.

 

 

Aurinko laski. Mika kantoi sangollista vettä toisessa kädessään. Auringon kullanhohtoinen kiekko oli painumassa taivaanrannan taa. Oli rauhallista luukunottamatta taivaalla lenteleviä venäläiskoneita. Mika otti pikaisen juoksun liiterin takaa pihan poikki, koettaen olla loiskuttamatta vettä. He olivat sopineet, että pihan poikki juostaisiin, jotta vähennettäisiin koneista näkemisen mahdollisuutta. Muuten koneet näyttivät lentävän sen verran korkealla, ettei yksittäistä ihmistä varmaankaan erottaisi rakennusta vasten. Mika saapui ulkoportaille.

Hetken hän tuijotti auringonlaskua portailta. Näkymässä oli jotain tuttua. Pahat ajat koittaisivat, kävi hänen mielessään. Hän hymähti. Jari oli jo vienyt oman sankollisensa vettä saunaan ja odotti varmaan siellä. Yhtäkkiä Mika vakavoitui. Hän muisti mistä näky oli tuttu. Hänen unestaan. Pahat ajat koittaisivat. Painajainen.

Mika pudisteli päätään ja astui sisälle.

 

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

Alikersantti Korhonen nousi ylös T-72:n etummaisesta luukusta ja istahti sitten keulapanssarille. Muitakin oli noussut katsomaan kaunista auringonlaskua. Kukaan ei puhunut, ehkä jokainen alkoi olla jo väsynyt puhumaan, harvoin tälläisiä yli 12 tunnin päivystyksiä tehtiin. Mutta käsky oli käsky.

Aurinko laski länteenpäin. Silti Kaskia tuijotteli itään istuskellen tykkitornin itäisellä puolella. Korhonen vilkuili välillä huolestuneena yliluutnanttiaan. Yliluutnantilla oli mietteliäs katse. Luutnantti kohautti olkapäitään, kai yliluutnanttikin alkoi väsyä. Joka tapauksessa oli pysyttävä hereillä kunnes he saisivat vapautuksen tehtävästään. Ja nyt ei ollut muuta tekemistä kuin katsella auringonlaskua. Korhosta ei huvittanut mennä pelaamaan korttia niiden muutamien kanssa jotka pelasivat viereisen tankin päällä. Milloin tahansa muulloin Korhonen olisi ollut innokkaana pelaamaan.

 

 

Pietarin strateginen lentotukikohta.

 

 

Platan tumma ja rosoinen asfaltti hohti kauniissa oranssissa valossa. Platan keskellä seisoi suuri lentokone. Pietarin lentotukikohdassa valmisteltiin Tupolev TU-160 Blackjackia lähtövalmiiksi. Blackjack oli NATO:n koodinimi Venäjän nopeimmalle strategiselle pommittajalle. Blackjack pystyi lentämään yli 2 machin nopeudella ja oli niin ollen hyvin käytännöllinen pommittajana. Se oli idän vastaus lännen Rockwell B-1B yliäänipommittajalle.

Musta, mattapintainen Blackjack oli lähdössä äärimmäisen salaiseen tehtävään. Lentäjätkin saisivat tietää sen vasta ollessaan ilmassa. Lentäjien keskuudessa oli pahoja ennakkoaavistuksia tulevasta tehtävästä.

TU-160:n määrätty lähtöaika oli kello 23.20 Suomen aikaa. Vain tunti sen lähtöön. Lentäjät hörppivät kiivaasti tarjolla olevaa kahvia ja voileipiä. Termospulloja täytettiin kuumalla teellä ja kahvilla, kukaan ei tiennyt miten pitkä tehtävä tulisi olemaan. Sen pommikuiluun kiinnitettiin juuri jotain pahannäköistä. Lentäjät pudistelivat päitään katsellessaan kanttiinin ikkunasta.

 

 

USS Nimitz.

 

 

-Hyvää päivää, hyvät herrat! Amiraali huudahti.

Kuului tavanomaisia tervehtimismutinoita. Sitten he kaikki istuutuivat pyöreän pöydän ääreen. Tämä oli heidän toinen kokoontumisensa.

-Kuten olette huomanneet, saattueemme on kiihdyttänyt vauhtiaan, se taas johtuu siitä, että presidentti haluaa meidät mahdollisimman nopeasti Norjan rannikolle. Amiraali sanoi.

-Mikähän on siihen syynä?

-Tiedätte kaikki tilanteen Suomessa, se on syynä, ja kuten nyt tiedätte, jos olette lukeneet tiedotteen jonka kirjoitin teille, on aika alkaa suunnitella lentoa Norjan ja Ruotsin yli Suomeen, vai mitä?

Kuului hyväksyvää mutinaa.

-Morris? Onko sinulla jotain?

Morris nousi seisomaan.

-Mitään todellista uutta ei ole tiedossa, uuden tiedustelusatelliitin, joka pääsi radalleen aivan äsken, ansiosta saamme vieläkin parempia satelliittikuvia ja kuuntelutietoja tilanteesta siellä, joka tapauksessa tankit ovat poistuneet, ja lentokoneita tullut tilalle!

 

 

Kaverukset.

 

 

-Laitetaan tuli kiukaaseen vasta sitten, kun on aivan pimeää! Jari sanoi. Taustalla pauhasi särkynyt musiikki. Sanelunauhurin pieni kaiutin ei ollut oikein sopiva musiikin soittamiseen.

-No sehän nyt on selvää! Ei enää kovin pitkään, ihanaa!

-Nyt kun olis vielä muutama olut!

-Ei mitään olutta, vaan pari litraa viskiä, vaikkapa Johnnie Walkerin black labelia!

-No se ois tietysti parempi, onneks on tilanne rauhottunu jo.

-Mä oon kyllä varma, että kohta venäläiset alkaa vaan huuteleen, että ”Talo piiritetty!” Tai jotain…

-Murphyn laki.

Kaverukset jatkoivat iloista jutusteluaan.

 

 

Tuomion kello kävi.

Kello tuli 23.20.

 

 

Pietarin lentotukikohta.

 

 

Musta Blackjack kohosi jyrinän saattelemana iltataivaalle. Mekaanikot katselivat otsat rypyssä koneen perään. Kukaan heistä ei kaivannut lentäjien tilalle. He tiesivät koneen lastin.

 

 

Suomalainen T-72 komppania.

 

 

Vuoro päättyy! Kaskia ajatteli iloisesti. 20 minuutissa heidän tilalleen tulevat panssarivaunut olisivat heidän asemissaan. Enää 20 minuuttia!

Auringonlasku oli nyt kauneimmillaan. Hieno iltarusko värjäsi taivaanrannan, Korhonen oli silti varmastikin koko porukan ainoa, jolle tuli romanttinen olo.

 

 

TU-160 Blackjack.

 

 

Blackjackin kapteeni repi tehtäväkuoren auki ja alkoi lukea viestiä. Hetkeä myöhemmin hän luovutti ohjaamisen perämiehelle ja asettui hetkeksi miettimään. Hänen vatsaansa kouristi, kun hän kertoi tehtävän miehistölleen. Hän saattoi vain kuvitella mitä hänen miehistönsä ajattelisi hänen antaessaan käskyn, ja juuri kapteenin oli vastuussa tehtävän suorittamisesta.

Taaemapan pommittaja katseli mietteliäästi heidän kuormaansa. Tulossa oleva tehtävä oli visuaalinen, muuten he olisivat saaneet aukaista tehtäväkuoren jo aikaisemmin ja suunnitella koko tehtävän läpi jo maassa.

Hänen kuulokkeissaan raksahti. Tehtävä?

 

 

Kuopion sotilaslennonjohto.

 

 

Kuopiossa, tutkaruudun äärellä tarkkailija käänsi kummastuneena päänsä kallelleen.

-Hei, täältähän alkaa häipyä näitä koneita! Hän sanoi headsetiin.

Hänen vierelleen juoksi muita tarkkailijoita. Hetken kuluttua kenraalikin saapui.

-Kenraali, koneetkin ovat lähdössä!

-Selvä! Nyt ei enää viivytellä! Kenraali huudahti ja kääntyi puhelimen ääreen.

Hetkeä myöhemmin kiitoradan päähän saapui Hornet pari. Hornetit iskivat jälkipolttimensa yhtäaikaa päälle. Ne syöksähtivät nopeasti kiihtyvällä vauhdilla kohti kiitoradan toista päätyä. Kun ne ylittivät kiitoradan toisen pään niillä oli korkeutta jo 300 metriä. Muutamaa sekuntia myöhemmin ne vakauttivat korkeutensa alemmas 200 metriin. Jyristen ne katosivat kohti itää.

 

 

E-2C Hawkeye suhahti Nimitzin katapultilta ilmaan. Kymmenen sekuntia sen jälkeen viereiseltä katapultilta nousi lisätankeilla varustettu F/A-18 Hornet D.

Kolmen F/A-18 Hornetin suojue tavoitti hetkessä kohti itää matkaavan Hawkeyen. Tämä oli ensimmäinen yritys murtaa venäläisten elektroninen suoja Suomen Pohjois-Karjalan yllä. Hawkeyen kantomatka yletti juuri ja juuri sille rajalle josta ehkä saattoi olla mahdollista nopeasti vilkaista alueelle Hawkeyen isolla tutkalla.

 

 

-Voi saatana, häirintä loppui! Tutkaoperaattori Kuopiossa karjahti.

Tutkaruudun pisteet alkoivat taas näkyä selkeinä ja täsmällisinä. Vaikka suomalaiset tutkat olivatkin päässeet melko nopeasti elektronisen häirinnän lävitse, häirintä teki tutkapisteet epäselviksi ja vaikeammin maastoheijastuksista erotettaviksi. Nyt tutka oli taas terävä ja selvä.

 

 

Jari ei ollut koskaan säikähtänyt niin paljoa. Hän oli yhtäkkiä tajunnut kuulevansa hiljaista puhetta. He olivat hiljentyneet ja oli mennyt hetki, ennen kuin he tajusivat kuulevansa hiljaista puhetta radiosta.

-Helkkari Jarri, se on se radio! Mika totesi.

Jari loikkasi seinällä roikkuvan radion luokse. Siitä tosiaankin kuului selkeää puhetta. Hän itse oli jättänyt radion hiljaiselle äänelle auki. Uutiset, hän tajusi.

-Meni ohi noi uutiset, se on säätiedotus. Mika totesi.

Jari käänteli innokkaasti nuppeja kunnes löysi musiikkia lähettävän aseman. Jari asteli saunan puolelle ja asetti radion lauteille, hänen oman makuupussinsa päälle.

Mika katseli ulos pienestä saunassa olevast ikkunasta.

-Jari, siellä ei lentele enää koneita.

 

 

Kuopiosta nousseet F/A-18 Hornetit kääntyivät lentämään MYRKKY-operaation rajaa pitkin. Kenraali oli määrännyt heidät ensin hieman kurkistelemaan alueelle ja vasta sitten lentää sinne. Hornet lentäjät vilkuilivat hienoja tutkanäyttöruutujaan. Tällä kertaa niissä ei näkynyt mitään häiriöitä. Ja auringonlaskun aika oli parasta aikaa lentää.

He vaaputtelivat iloisesti siipiään toisilleen.

 

 

-Kriisi on varmaan ohi. Korhonen totesi kuultuaan Kaskialle tulleen uusimman viestin. Lentokoneetkin olivat lähteneet.

-Voi perkele, juuri kun meillä olisi vuoro loppunut!

 

 

-Uusi kosketus! Tutkamies huudahti radioon Kuopion hämärässä tutkahuoneessa. TU-160 näkyi tutkassa selkeänä läiskänä.

Tutkapiste tuli idästä nopeaa vauhtia. Tutkamies rypisti kulmiaan.

 

 

Blackjack lensi korkealla TU-95:n putoamispaikan ylitse. Viisi kilometriä myöhemmin se käännähti jyrkästi ja lensi takaisinpäin. Se ylitti taas pellon.

Pahaenteinen metallilintu kaarsi laajan kaarroksen länteen päin ja alkoi lähestyä paikkaa vielä kerran uudelleen.

 

 

Tutkapiste ruudulla käyttäytyi omituisesti. Tutkamies mietti sanoako asiasta valvojalle. Sitten hän päätti odottaa vielä hetken. Muitahan alkoi kuitenkin kerääntyä tutkaruudun ympärille.

 

 

-Jari, tule katsomaan tänne! Mika viittoilia Jaria ikkunan ääreen.

-Kaunista, vai mitä?

Tuli pieni hiljaisuus.

-Et sä yleensä kiinnitä paljon kauneuteen huomiota Mika.

Mika rypisti otsaansa. Ei yleensä, miksi nyt?

 

 

Nimitzillä Kapteeniluutnantti George Morris näppäili kiivaasti laivan sisäistä puhelinta.

-Saamari! Amiraali! Häirintä loppui juuri äsken! Mitähän nyt on tulossa?

Jotain oli tulossa. Morris katseli tuuliselle kannelle. Myrsky on tulossa, hän ajatteli.

 

 

Blackjack hiljensi vauhtiaan. Koneen runko kalahteli, luukut avautuivat. Koneen kapteeni ojentautui eteenpäin. Takana pommittaja väänsi omasta varmistusavaimestaan.

-Jumala antakoon minulle anteeksi! Kapteeni kuiskasi.

Sitten hän väänsi avaimestaan ja napsautti kytkintä. Lasti oli nyt pudotettavissa.

Pommittaja painoi päänsä tähystysikkunan luo, hetken kuluttua hän painoi pienen punaisen nappulan kontrollipanelissa alas. Hän sulki silmänsä.

Blackjackin lasti irtosi kiinnikkeistään. Kapteeni työnsi tehovivut täysille.

 

 

Yliluutnantti ja muut, alikersanttien arvoiset, vaunujen päälliköt seisoivat päät tankkien luukkujen yläpuolella. Kaskia katseli itään.

Taivaanranta alkoi olla jo melko hämärä idässäpäin, hän totesi itsekseen. Hornetien jyrinä kumisi hiljaisena taivaalla.

Sitten taivaanrannassa kävi sokaiseva välähdys. Mitä nyt?

 

 

HN-451:n lentäjä kaartoi jyrkästi takaisin kohti pohjoista. Toinen Hornet pysytteli tiiviisti sen rinnalla. Heidän palattuaan takaisin vaakalentoon lentäjä käänsi päänsä kohti itää. Itäisellä taivaanrannalla välähti silmiäkoskevan kirkkaasti.

 

 

Taivaalla välähti. Kaverusten aivot vakuuttivat sen olevan salama. He räpyttelivät silmiään. Pienet sekunnit tikittivät.

Seuraava näky taivaalla sai heidät vakuuttumaan eräästä tosiseikasta, siitä että he olivat tuomittuja. Maasta näytti nousevan suunnaton tulipallo. Sitten siitä alkoi muotoutua paha näkymä.Paholainen oli laskeutunut alas maanpinnalle.

Näky taivaalla oli maailman kauhein, kammottavin, pelottavin. Kukaan ei voisi keksiä tarpeeksi kauhistuttavia sanoja sen kuvaamiseen. Mikan valtasi yhtäaikaa sanoinkuvaamaton raivo, pelko, epätoivo, toivottomuus ja varmuus. Varmuus siitä, että mikään ei ole ikuista. Sinä hetkenä nuori, 19-vuotias poika palasi takaisin niihin aikoihin jolloin ihmistä ei vielä ollut olemassakaan. Niihin alkukantaisiin tuntemuksiin jotka eläin joka tietää joutuneensa saaliiksi kokee. Eläimellisen raivokas epäinhimillisyyden tuntu valtasi hänet.

He olivat tuomittuja.

Mika räpäytti silmiään, Jari ei kyennyt siihen, hän vain tuijotti.

 

Näky oli yhä siinä.

 

Kuolema tuijotti suoraan silmiin.

 

Taivaalle kohosi suuri, kauhistuttava sienenmuotoinen pilvi.

 

Tuomio oli tullut.

 


                      27.

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

Päivän kuumimmat hetket alkoivat vihdoin olla ohitse. T-72 tankkien miehistöt istuskelivat varjossa pellon reunalla. Panssarivaunut loivat mukavan viileän varjon taakseen. Vain tankkien päälliköt seisoivat hiljaisesti keskustellen johtovaunun luona. Kartta oli levitettynä heidän eteensä.

Yliluutnantti Kaskia veti erikoisvalmisteiset aurinkolasinsa silmiltään ja siristeli silmiään.

-Eiköhän alkaisi taas olla syömisen aika, vai mitä?

-Aivan ehdottomasti…saamari tätä hellettäkin, onneksi edes ruoka pysyy viileänä. Eräs toisen tankin päällikkö sanoi.

Hetken kuluttua miehistöt ahmivat väheneviä ruokavarantojaan istuen panssarivaunujen keulapanssareitten päällä. Kaskia tietenkin tapansa mukaan istui tykkitornin päällä ja söi siinä.

-Montakos tuntia vielä? Joku kysyi.

Kaskia vilkaisi kelloaan. Joku toinen kuitenkin ehätti vastaamaan.

-Sellaiset viisi tuntia, ei enää siis pitkään.

-Aivan tarpeeksi, saamari soikoon.

Kaskia kömpi johtovaunuun sisälle ja laittoi headsetin päähänsä. Oli raportin aika.

-Päällikkö, tässä liina ykkönen.

-Liina ykkönen, hyvin kuuluu.

-Tilanne ei ole muuttunut edellisestä, sijainti sama kuin aiemminkin.

-Entä lentokonetilanne?

-Lisääntynyt hieman, ei mainittavia muutoksia.

-Tästä lähtien tähyilette sitten koko ajan lentokoneita, katsokaa onko niiden käyttäytymisessä mitään kaavaa tai jotain outoa.

-Selvä on päällikkö.

-Liina ykkönen, Päällikkö, loppu.

Kaskia nosti päänsä ulos luukusta ja repi headsetin hikisestä päästään.

-Nyt alkaa tosi hauska juttu!

-No? Alikersantti Korhonen kysyi.

-Ne perkeleet käski tähyillä taivaalle, katsoa onko lentokoneitten käyttäytymisessä jotain outoa tai jotain kaavaa!

-Miehittäkää kiikarit! Korhonen naurahti.

 

 

Kaverukset.

 

 

-Voihan perkele, tää oli ihan hyvä idea jäädä tähän taloon! Mika huudahti. He makasivat saunan lauteilla.

Kun ulkona oli ollut niin kuuma, niin pojat olivat kantaneet kaksi patjaa saunanlauteille. Saunassa oli sopivan viileää.

-Hei Mika! Nyt mä keksin… Jari ojentui kaivamaan jotain Mikan rinkasta. Melkein heti hän tiputti patjalle heidän pienen kasettisoittimensa.

-Joo, toi on hyvä id…… Mieletön jyrinä keskeytti Mikan.

Yhtäkkiä kuului kova pamahdus. Talon ikkunaruudut värisivät ja muutama kuului helähtävän rikkikin.

-LENTOKONE! Mika huusi jyrinän ylitse. Jyrinä vaimeni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

-Joo, se kai ylitti äänivallin just tän talon kohdalla, ja pirun matalalla vielä! Jari totesi.

-Ois ollu kiva nähdä se kone!

-No en tiedä, ne ois voinu nähdä meidät siitä koneesta.

-Ai niin…en ajatellu tuolta kantilta.

-Piru vieköön kun tietäis mitä tässä nyt oikein tapahtuu..

-Tajuatko Jari, miten helvetin paljon me ollaan koettu näiden viime päivien ajan?…ja että me ehkä kuollaan tässä…

-Tiedän. Saamari, ei auta ajatella niin, että ”Joo, me nyt kuollaan, ei oo millään enää väliä”, Vai mitä?

-Joo.

Jari napsautti sanelunauhurin päälle. Kaiuttimesta tulvahti Demented Are Gon biisi Satans rejects. Roiman saatanallinen musiikki loi pelottavan tunnelman viileään saunaan. Kaveruksia alkoi kuitenkin hymyilyttää. Aurinko näytti vihdoin alkavan liikkua lähemmäs taivaanrantaa. Sen valoon alkoi tulla oranssisia sävyjä.

-Ei enää montaa tuntia siihen, että voidaan pistää tää sauna lämpeämään! Mika totesi kelloa ja ikkunaa vilkuillen.

-Onneksi, ihanaa päästä saunaan, pitäis kai lähtee etsimään sitä vettä, vai mitä?

-Joo, niin kai.

Jari nousi ja loikkasi saunasta kylpyhuoneen puolelle. Hetkeä myöhemmin he astuivat ulko-ovesta rappusille. Jari nosti päänsä katsoakseen taivaalle.

-Mika! Katsos taivaalle! Hän töni Mikaa.

-Voi saatana, miten noita koneita on nyt noin paljon!

-No mistäs mä sen tietäisin!

Ainakin kymmenen konetta oli näkyvissä.

-Mitä ihmettä on tapahtumassa?

-Venäläiset tuntien niin jotain pahaa!

 

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

-Enpä oikein tiedä onko noitten koneitten tiirailemisessa mitään järkeä, eihän niitä kunnolla edes näy tänne. Korhonen myhäili.

-Joo, no nyt onkin käskyt olleet hiukan outoja, pari viime päivää, vai mitä?

-Niin.

-Ei noitten koneitten lentelyssä näytä kyllä olevan mitään järkeä, konetyyppejäkään ei täältä asti kunnolla tunnista, mitähän minä sanon päällikölle?

-SU-27 ja SU-30 koneita ainakin on tuolla, joku tunnisti äsken yhden SU-24 Fencerinkin.

-Ei ne konetyyppejä pyytäneet tunnistelemaan!

-Joo no ilmoita ainakin niitä jos ei muuta sanottavaa ole. Korhonen virnisti.

Tankin vierellä seisovien lapsuudentovereiden välille tuli hetken hiljaisuus. Leppeä iltatuuli viilensi päivän kuumuutta. Puut humisivat jokaisessa pienessä tuulenpuuskassa.

-Tää on jotenkin saatanan pahaenteistä. Kaskia naurahti surullisesti.

-Joo, niin on.

-Tyyntä myrskyn edellä. Kaskia toisti tietämättään Yhdysvaltain kapteeniluutnantti Morrisin sanat.

-Joopajoo. Korhonen hymähti. Muillakin näytti olevan masentunut tunnelma.

Kaskia käännähti.

-Valmiiksi! Hän karjahti. Puoli minuuttia myöhemmin T-72 vaunut suljettiin ja miehistö asettui sisällä paikoilleen. Kaskia painoi radion lähetystangenttia.

-Ajamme tuonne tienreunaan, niin kuin aiemmin suunniteltiin, pelto kierretään tarkasti, tietä pitkin jonossa tuonne kukkulalle. Kaskia supisi radioon. Kolme tuntia vuoroa jäljellä. Päivä oli kulunut nopeasti. Vanhaa soratietä pitkin olisi helpompi ajaa takaisn varikolle, ja miehet pääsisivät lepoon aikaisemmin. Ja kukkulalta ehkä näkisi paremmin.

Eloton dieselmoottoreiden jyrinä täytti hetkessä ilman. Ilma täyttyi pakokaasuista tankkien lähtiessä liikkeelle. Puita katkeili tankkien murskaavan painon alla. Kuolemanvaunut heilahtelivat rajusti edetessään kuoppaisessa metsässä pitkin pellonreunaa, kohti soratietä. Järjestelmällisessä jonossa taisteluvaunut kilahtelivat tielle ja kääntyivät ajamaan kohti kukkulaa. Hiekkaa ja kiviä lenteli niiden telaketjuista. Kukkulan päällä oli pieni aukea, vaunut järjestäytyivät sille kärkimuodostelmaan.

Syy siihen, miksi he eivät olleet jo aikaisemmin ajaneet tielle ja kukkulalle, oli se, että heillä oli ollut käsky pysytellä mahdollisuuksien mukaan suojassa, tai ainakin näkösuojassa.


                      26.

 

Edwardsin lentotukikohta, Yhdysvallat.

 

 

Edwardsin lentotukikohdassa kiihdytti vauhtiaan B-52 ja kohosi loivaan nousuun. Sen pommikuilussa oli erikoislaatuinen lasti. B-52 kuului NASA:lle ja oli modifioitu suorittamaan erilaisia ilmalaukaisutehtäviä. Pommikuilussa, valmiina laukaisuun, riippui tällä kertaa upouusi Pegasus-kantoraketti.

Pegasus oli uusimpia keksintöjä kantorakettien alalla. Koska Pegasus-kantoraketti laukaistiin lentokoneesta, tuli sen laukaiseminen paljon halvemmaksi kuin tavanomaisilla kantoraketeilla koska sen ei tarvinnut kuluttaa suurta määrää polttoainetta lähtötilanteessa, vaan se pääsi suoraan lähtemään 12 000 metrin korkeudesta. Ainoa haittapuoli oli tavaratilan koko, halkaisijaltaan 1.2 metriä ja pituudeltaan 1.8 metriä olevaan lastitilaan ei mahtunut kuin korkeintaan yksi satelliitti, sekin pieni.

Pegasuksella oli salainen lasti. Sen oli tarkoitus viedä avaruuteen aivan uusi tiedustelusatelliitti. Yhdysvaltain ilmavoimat oli saanut kiireisen tehtävän viedä kiertoradalleen yhden armeijan reserviin varatuista satelliiteista. CIA oli vastuussa tämänkertaisesta laukaisusta. Satelliitit ja Pegasukset olivat hyvin, hyvin kalliita. Sen takia laukaisuja tehtiinkin vain äärimmäisissä tilanteissa. Silti ilmavoimat piti aina laukaisuvalmiina vähintään yhtä satelliittia. Muutkin reserviin varatut vakoilusatelliitit olivat tietenkin laukaistavissa ainakin viikon varoitusajalla.

 

 

USS Nimitz.

 

 

-He..Mitä!? Morris huudahti.

-Aivan niin kuin sanoin, lähettävät uuden tiedustelusatelliittin avaruuteen katsomaan sitä.

-CIA on kaiken takana?

-Luultavasti. Amiraali totesi.

-Ei kai tämä ole niin vakavaksi menossa?

-Siltä näyttää!

-Voi helvetti…amiraali, mitä te oikein arvelette, että on tulossa?

-Luulen, että CIA aavistaa jotain pahaa, jotain todella pahaa, ehkä heillä on jotain….salaista? Jotain mitä edes minä en saa tietää.

-Voi olla, mutta mitä pahaa he aavistelisivat?

-Muistat kuinka aiemmin tänään sanoit siitä…mihin tässä nyt on mahdollisuus.

-Siis että konflikti laajenee maailmanlaajuiseksi?

-Niin, ehkä he aavistelevat jotain sen suuntaista.

-Mihinkähän he perustavat aavistelunsa, niin he aavistelivat Persianlahden sodan aikanakin!

-En tiedä…olemme nyt kuitenkin tärkeä pelinappula, Norja on liittolaisemme.

-Ajatelkaa jos Suomi olisi liittynyt silloin NATO:on!

-Siis jos me olisimme antaneet sen liittyä!

-Niin, perkeleen venäläiset.

-On sinunkin myönnettävä, että Marazov on saanut maan talouden hiukan nousemaan…

Amiraali kulautti kahvikuppinsa tyhjäksi ja nousi seisomaan.

-Mutta on sinunkin myönnettävä, että Marazov on saanut suhteet jäähtymään. Morris sanoi.

-Niin kai, tavataan myöhemmin, tule antamaan lisätietoja kun lisää satelliittikuvia tulee!

-Selvä on herra amiraali!

Muita kanttiinissa olleita kummastutti kuinka Morris oikein välillä sinutteli itse amiraalia. Se johtui siitä, että amiraali oli itse käskenyt Morrisia tekemään niin. Amiraali oli tavannut Morriksen aiemmin eräässä konferenssissa jossa Morris oli puhunut kylmän sodan uudelleen alkamisesta. Vaikka aihe olikin ollut sellainen, suhtautui Morris asiaan kuitenkin varsin rauhallisesti. Hän oli mies joka ei tehnyt hätäisiä johtopäätöksiä. Konferenssissa amiraali oli keskustellut Morriksen kanssa ja oli alkanut pitää hänestä. Myöhemmin hän oli käskenyt Morriksen sinutella häntä. Ja totta helvetissähän Morris oli totellut, amiraalin arvoiset eivät kovinkaan usein käskeneet kapteeniluutnantteja sinuttelemaan. Morris ei kuitenkaan kehuskellut asialla.

Ehkä suurin syy siihen, että amiraali oli halunnut Morriksen laivalle, oli se, että kapteeniluutnantti oli niitä harvoja jotka olivat arvioineet Marazovin oikein. Kylmä sota olikin tavallaan alkanut uudelleen.

 

 

Kuopion sotilaslennonjohto.

 

 

Kuopion sotilaslennonjohdossa ryhmä tutkaoperaattoreita oli kerääntynyt yhden tutkaruudun luo. Huoneen himmeässä valaistuksessa operaattoreiden kasvot näyttivät aavemaisilta. Hiki kiilteli muutamien kasvoilla. Heidän keskellään seisoi ilmavoimien kenraali.

-Saatanasti siellä on koneita nyt…

-Herra kenraali, koneitten määrä lisääntyi heti kun he alkoivat vetää kalustoansa sieltä pois.

-Mitähän se mahtaisi merkitä? Kenraali hymähti.

Ruudun ympäriltä kuului tietämätöntä mutinaa.

-Todellakin…mitä hemmettiä se voisi oikein merkitä? Kenraali mutisi.

Tuli hiljaisuus, taustalla ropisi kahvinkeitin. Tuulettimen hiljainen humina kuului rauhoittavasti taustalla.

-Herra kenraali, ehkäpä se voisi merkitä sitä, että venäläiset haluavat vain yhä pitää alueen valvonnassaan vaikka vetivätkin kalustoaan pois, onnistuuhan se lentokoneillakin.

-Niin, sekin voisi olla mahdollista, mutta kovinkaan pitkään he eivät voi vahtia aluetta pelkillä lentokoneilla…ehkäpä ne haluavat tehdä poistumisensa nopeaksi, mutta miksi hitossa?

-Voisi olla montakin syytä, kenraali.

-No, luutnantti, on minullakin muutama mielessäni, sanokaa te.

-Vaikkapa se, että he aikovat poistua kokonaan aivan lähiaikoina tai sitten niillä on mielessään jotain todella outoa…tarkoitan lähinnä sitä, että ne aikovat tehdä asialle pikaisen ratkaisun jollain keinolla, koska mielestäni on ilmiselvää, että alueelle pudonnut venäläinen kone on syynä kaikkeen, ja on myöskin venäläisille ongelma.

-Kuulkaas, luutnantti, tuossa puheessa oli järkeä…ajattelen itsekin noin…ja niin ajattelee monikin sodanjohdossa. Kenraali sanoi, muistaen alueelle tehdyn Hornet-lennon.

-Kiitos herra kenraali, mutta ongelman tuottaa se, mitä outoa venäläiset voisivat kenties olla suunnittelemassa.

 

 

USS Nimitz.

 

 

Amiraali laski luurin alas ja kirosi ääneen. Laivan koneiden vaimea jyskytys kuului hänenkin hyttiinsä. Sellaisilla pikkuasioilla ei kuitenkaan ollut enää mitään merkitystä amiraalille. Hän oli juuri lopettanut puhelun USA:n presidentin kanssa. Presidenttikin oli huolissaan ja oli halunnut kysyä amiraalin mielipidettä ja oli samalla kertonut erään erittäin huolestuttavan tosiseikan. Amiraali käveli ulos hytistään. Laivalla ei ollut kovinkaan montaa henkilöä joille asiasta olisi voinut kertoa. Nyt ne harvat oli kuitenkin saatava koolle. Morris ensin.

-George, asiat ovat nyt hyvin, hyvin pahassa jamassa…ainakin minun mielestäni!

-Onko jotain uutta?

-On, mitä se voisi sinun mielestäsi merkitä…Venäjä ei ole vastannut Yhdysvaltain viralliseen tiedusteluun Suomen tilanteesta, eikä siinä vielä mitään, presidentti ei ole saanut minkäänlaista yhteyttä Marazoviin, itseasiassa Moskova ei vastaa minkäänlaisiin tiedusteluihin, se pitää vain normaalia tietoliikennettä yllä.

-Tyyntä myrskyn edellä.

-Aivan, sitä minäkin!

-Moskovassa tapahtuu jotain todella outoa.

-Ajattelin kutsua laivan päällikön ja muutaman päällystöstä koolle pohtimaan tilannetta.

-Se on hyvä ajatus, haen itse uusimmat satelliittikuvat ja tulen heti.

-Selvä, puoli tuntia?

-Käy, amiraali.


                      25.

 

Kaverukset.

 

 

Mika kompuroi metsikössä matalalla kasvaviin oksiin ja kaatui lopulta rähmälleen ruohon sekaan.

-Saatana Jarri, eikö me voitas kävellä tossa tiellä?

-No ei helkkarissa, se on liian levee!

-Missäkähän me oikein ollaan?

-Luulisin, että jossain lähempänä Onttolaa jo.

-Jos me ollaan lähellä Onttolaa niin luulis, että tässä lentelis venäläisii koneita ihan solkenaan!

-Niin luulis, ei olla muuten nähty nytten muuta kuin pari kuljetuskonetta, tai siis kai ne oli kuljetuskoneita?

-Luultavasti, tyyppiä en tunnistanu kummallakaan kerralla, joten onkohan asiat rauhottumassa?

-Vois olla, pitäis päästä radion ääreen nyt, vai mitä?

-Joo, oiskohan tässä lähellä taloja?

-No tuolla mäellä on yksi, meidän kannattais kai kattoo josko siellä ois jotain meille, vai mitä?

-Kuten?

-No esimerkiks vaikkaa…jotain kunnon ruokaa!

-Ei mikään ole säilynyt kun ne on katkassu virran täältä, ja sitäpaitsi venäläiset on ryöstäny kaiken kuitenkin.

-No mennään nyt.

Pojat kompuroivat loivaa rinnettä alas kohti toista mäkeä.

 

 

Helsinki.

 

 

Tietokoneen ohjaama telefax yritti soittaa Kremlin puhelinnumeroon jonne hallitukset saivat lähettää faxinsa. Numero ei vastannut.

-Mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu!? Puolustusministeri Pertti Huhtala kiroili.

-Ehkä siellä on huolto menossa? Hänen vieressään seisova ulkoministeri ehdotti.

-Ja paskat, ei kai nyt koko päivää?

-No eihän sitä aina tiedä!

-Ei tuota numeroa voi pitää vastaamattomana viittä minuuttia kauempaa, jos niillä olisi huolto olisi ne kai vaihtaneet siellä toisen faxin tilalle, vai mitä?

-Niin kai, voisi ottaa yhteyttä jotenkin muutenkin?

-Soitin sinne meidän suurlähettiläällemme, hän ei tiennyt mitään ja sanoi, että heille oli annettu poistumiskielto rakennuksesta, syytä he eivät tienneet!

-Minuakin alkaa todellakin hiukan kummastuttaa. Ulkoministeri totesi.

-Ihanko totta? Venäläisethän ovat niin ihania teidän mielestänne!

-Huhtala, voisitteko olla olematta niin närkästynyt!

-En.

Ulkoministeri asteli paikalta pois otsa rypyssä. Huhtala tuijotti mietteliäänä ikkunasta ulos. Mitä ihmettä oikein oli tapahtumassa? Muutama tunti sitten hän oli saanut tiedon, että venäläiset vetivät kalustoaan, lukuunottamatta häirintäkoneitaan ja hävittäjiään ilmassa, pois alueelta mielettömällä kiireellä. Varovaisten laskelmien mukaan heidän koko maakalustonsa olisi venäjän puolella jo ennen aurongonlaskua. Huhtalaa todellakin kummastutti. Oliko venäläisillä jotain kieroa mielessään.

 

 

Kaverukset.

 

 

Kaverukset särkivät ikkunan ja kiipesivät taloon sisälle. Talossa haisi miedosti mädänneelle.

-Hyi hitto, mikä täällä oikein haisee! Jari huudahti.

-Kissa? Mika virnisti.

He astuivat talon keittiöön. Jääkaapin ovi oli auki, se näytti tulvivan kärpäsiä.

-Tosta jääkaapista mä en ainakaan ota mitään syötävää! Hyi helkkari!

-On ainakin kärpäsillä herkkuateria!

Kaverukset astuivat keittiöstä talon olohuoneen puolelle.

-Ai niin Jari, mistäs me virtaa?

-Joo, saamari niin! Oli hienot stereot, mutta ei virtaa!

-Pitäiskö ettii jotain patteriradioo tai jotain?

-No ei kai tässä muukaan auta. Jari vastasi.

He ryntäilivät huoneesta toiseen melko suuressa omakotitalossa. Ilman tulosta. Kaapeistakaan ei löytynyt mitään.

-Joka saatanan talossa on joku patterivehje, ainakin mankka jos ei muuta, mutta nyt ei edes radioo! Saamari! Jari tuskaili.

-Katottiinko jo kaikki huoneet?

-Katottiin, paitsi vessa ja sauna, mutta niissähän ei mitään voi ollakaan!

-Niin, voitaskohan me olla täällä yötä?

-Ai sitten vasta sinne Joensuuhun?

-Joo, eihän sinne ole enää pitkä matka, eikö niin?

He ryntäsivät keittiöön sulkemaan jääkapin oven, siitä tulviva mädän lihan haju oli liikaa.

-Mika hei, arvaas mitä voitas tehdä tänään!

-No?

-Tuollahan on sauna ja…

-Saunoa siis?

-Joo, yöllä, niin savu ei näkyis!

-Arvaa vaan paistasko se lämpökameran silmään?

-Niin mutta ei olla saunottu moneen päivään, kannettas vettä jostain ja…

-No okei, onpahan sitten kiva juosta alasti venäläisiä pakoon jos yllättävät kesken saunomisen!

Hetkessä he olivat saunan ovella. Jari loikkasi saunan kiukaan luokse. Mika katseli kaihoisasti suihkua.

-Hyvä, tää on puukiuas!

-Jari…Jari tuu kattoon tänne, mikä hitto tää on?

Mika seisoi suihkun vieressä, pyyhenaulakoitten edessä. Seinällä roikkui valkea esine.

-Saamari, sehän on radio! Jari huudahti.

-Niinpä onkin, vedenpitävä sellainen!

-Tossa katsos lukeekin, Water Resistance.

Mika kaappasi radion seinältä ja napsautti sen päälle. Kuului vain suhinaa.

-Anna tänne, sähän et osaa käyttää radioita! Jari huudahti ja veti radion Mikan käsistä.

-Jari! Mä oon saamari radioamatööri! Kai mä nyt tiedän radioista enemmän kuin sä!

-Joojoo.

Jari käänteli radion nuppeja. Vain epämääräisesti muuttuvaa suhinaa ja rätinää kuului.

-Jari, mä luulen että se johtuu noista venäläisistä.

-Miten niin?

-No tuli vaan mieleen, että eikös ne taivaalla pitkään lentäneet koneet vois olla vaikka elektronisen häirinnän koneita?

-Eikös ne ole yleensä tarkotettu vaan tutkien häirintään?

-Niin mutta kai ne silti vois…


                      24.

 

Yhdysvaltain lentotukialus USS Nimitz.

 

 

Lentotukialus USS Nimitz matkasi saattajineen kohti Norjan rannikkoa. Kapteeniluutnantti George Morris seisoi komentosillalla katsellen miettiväisesti juuri tulleita satelliittikuvia. Kuvat olivat syynä siihen, että välimerelle matkalla ollut Nimitz joutui vaihtamaan kurssiaan aivan toisaalle. Tulossa mahdollinen konflikti, oli käskyssä lukenut. Kuvat olivat saapuneet viisi minuuttia käskyn jälkeen suoraan satelliitilta. George oli hämmentynyt.

-George, mitä arvelet? Hänen viereensä ilmestynyt amiraali kysyi.

Hetken aikaa George mietti kummastuneena kysymystä kunnes älysi vastata.

-En oikein tiedä herra amiraali, eikös siellä pitänytkin olla venäläisten harjoitus?

-George, luitko tämänaamuisen tiedusteluaineiston?

-Luin kyllä, siellä on kai ammuttu alas suomalainen hävittäjä, mutta en oikein tiedä onko sillä merkitystä, Suomi on nykyään luettava melkein Venäjään kuuluvaksi.

-Totta, mutta luuletko että käsky kääntyä olisi tullut turhaan?

-En toki, luulen, että venäläiset aikovat vihdoinkin ottaa Suomen kokonaan omakseen, nämä kuvat vain kummastuttavat minua, nyt he näyttävät häipyvän sieltä kiireen vilkkaa! Huomasit varmaan panssarivaunujen jäljet päällystetyillä teillä, tankeilla on tosiaankin kiire!

-Ja mikähän mahtaisi olla syynä?

-Ehkä heillä todellakin oli harjoitus?

-En usko, CIA arvelee että jotain todella pahaa on tulossa.

-CIA?

-Aivan, olin aamulla yhteydessä Langleyhyn.

-Miksi he arvelevat niin?

-Viime yönä he olivat saaneet siepatuksi salakielisen viestin, joskin eivät kokonaan ja saaneet purettua sen siltäosin…ymmärrät kai etten saisi kertoa tätä?

-Tottakai amiraali, voit luottaa minuun.

-Niin, siis siltäosin, että presidentti Marazovilla on hermostunut mielentila! Muuta selkoa he eivät sitten olleet saaneetkaan.

-Mitäpä siitä voisi päätellä? Ei mitään.

-CIA on vainoharhainen.

-Totta. …Kuulkaa, amiraali, miksi me oikein höyryämme sinne?

-George, tulossa on todellakin mahdollinen konflikti, heidän puolustusministerinsä toimitti nyt uskottavaa aineistoa, jolloin hänen aikaisemmatkin tiedoituksensa tulevat uskottaviksi,….George, Marazov on uhannut Suomea ydiniskulla.

Kapteeniluutnantti pysyi vaiti, hän katseli amiraalia silmiin. Silmät tiesivät olevansa oikeassa.

-Tietenkin, on mahdollista, että kyseessä on vain provokaatio, mikään ei ole varmaa….Siitä ei ole mitään todisteita, mutta jos on totta, niin kuin se puolustusministeri koettaa väittä, että Marazov on saanut uhkailemalla Suomen sellaiseen tilanteeseen kuin se nyt on, niin me puutumme peliin, samalla tavalla kuin Persianlahdella, mutta, muista, se on niin uskomatonta, siirrymme sinne vain varmuuden vuoksi.

George nielaisi.

-Amiraali, tässähän on kai ajateltava seurauksia sehän voi johtaa siihen, mitä Marazov on ehkä halunnutkin, että syttyy kolmas…

Amiraali keskeytti Georgen.

-Älä sano sitä sanaa! Toivomme, että niin ei käy. Amiraali sanoi tiukasti.

-Anteeksi.

-Minulla on töitä tehtävänä, ja niin on sinullakin. Amiraali sanoi ja käännähti kannoillaan.

Kapteeniluutnantti katseli kuinka F/A-18 Hornet C saapui hoippuen keinuvalle kannelle, ei osunut vaijereihin ja nousi takaisin ilmaan. Hän katseli kannella juoksentelevia ihmisiä ja muisti kuinka kerran itsekin oli ollut vihreä lento-oppilas.

 

 

Kaverukset.

 

 

Mika levitti kartan eteensä ja syventyi katselemaan sitä.

-Jarri, me voitas ehkä lähtee kävelemään tästä etelään päin, ja koukata hiukan jos me kerran ollaan menossa sinne Joensuuhun.

-Niin voitas, luuletko, että me voitas kävellä nyt päivällä?

-Kai me voitas, mä luulen, että ne ehkä ajattelee, että me liikutaan öisin, niin kuin me ollaankin tehty.

-Entäs etsintäkoneet ja kopterit?

-Sitten vaan suojaan, ainakin näkösuojaan, ja marssitaan metsässä koko ajan, vai mitä?

-Joo.

-Voidaanko?

-Mäkin luulen että voidaan, lähetään kohta.

-Okei.

-Ai niin Mika tuli vaan mieleen nyt, kun me oltiin siellä saamarin paskakärrissä, niin kun mä hyppäsin ulos ja sä et tullu perästä niin kun mä aloin vetää sua ulos niin miten sä virkosit yhtäkkiä ja tartuit niihin rinkkoihin?

-Heh, en mä menny ainakaan tajuttomaks jos sitä luulit, mä nimittäin älysin siinä sillon että mitä enemmän mä tönin sua, sitä enemmän mä kulutan happeeni ja sitten mä vaan aloin maata rentona sen säiliön pohjalla, ja sitten en tajunnu ollenkaan, että sä sait sen luukun auki, tajusin vasta kun aloit kiskoo mua ulos sieltä, sitten tartuin vaan niihin rinkkoihin kiinni!

-Arvaa vaan säikäytitkö hieman sillon?

-En. Mika virnisti.

-Et niin, heh, arvaa otetaanko lievät perskännit kunhan tästä selvitään!

-Jari…JOS selvitään.

-Niin.

Puolen tunnin kuluttua he olivat valmiita kävelemään. Lihakset vielä jäykkinä he lähtivät astelemaan rannalta kohti metsää.

-Mika hei! Tossa on joku metsätie!

-Meinasitko että kävellään sitä pitkin?

-Joo, se näyttää menevän suurin piirtein samaan suuntaan kuin me ollaan menossa!

-No mennään sitä pitkin sitten, korvat pitää vain pitää auki!

Kuului pieni raksahdus kun Jari sytytti tulitikun, hänen toisesta suupielestään roikkui kärsineen näköinen tupakka. Metsä kahisi hiljaa pienen tuulenvireen heilutellessa oksia. Aurinko lämmitti kaverusten takkeja, kaikki oli niin rauhallista että olisi voinut kuvitella, että mitään ei ole tapahtunutkaan. Kaverukset eivät tienneetkään miten isot pyörät olivat lähteneet pyörimään.

-Kovat ajat koittaisivat. Mika sanoi hiljaa.

-Mitä?

-Niin, silleen sanottiin jossain kirjassa, kovat ajat koittaisivat, minusta se sopii hyvin tähän hetkeen.

-Miten niin koittaisivat?

-Jaa, no ehkä ne on jo koittaneet, vai mitä?

-Joo.

-Tajuatko Jari, me ollaan kuultu toi ääni koko ajan, siitä lähtien kun me oltiin siellä farmilla.

-Mikä helvetin ääni?

-No tuo saamarin suihkukoneen ääni, se kuuluu aika hiljaa, vai mitä? Se on lennellyt tuolla ylhäällä jo muutaman päivän, ja korkeella, se ääni häviää välillä tuulen kahinaan.

-Niin muuten kuuluukin, en olekaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota pitkään aikaan, mikähän lentsikka se oikein on?

-Ei pysty tunnistamaan täältä asti.

-Tuolla helvetissä asti näkyy toinen!

Mika tähyili taivaanrantaan.

-Joo, niin näkyy, ne on ehkä jotain partiokoneita.

-Joo. Jari sanoi ja sytytti uuden tupakan, se rauhoitti.

-Hyi hitto tota sun tupakointia!

-Hyi itsellesi vaan, se rauhottaa kuule kummasti.

-Niin sinua, ei minua.

Jari virnisti vastaukseksi.

 

 

USS Nimitz.

 

 

-Varmaan SU-24 koneita. Morris totesi.

-Paljon mahdollista herra kapteeniluutnantti.

-Milloin häirintä aloitettiin?

-Ensimmäiset havainnot siitä saatiin heti silloin kun venäläiset olevinaan aloittivat ne harjoituksensa.

-Eli siis, jos ne ovat lopettamassa niitä harjoituksiaan kuten nyt näyttää, miksi häirintää ei ole lopetettu?

-Ehkä he eivät lopetakaan vielä herra kapteeniluutnantti?

-Niin, pystymmekö näkemään häirinnän läpi?

-Jos pääsisimme itämerelle niin silloin voisimme saada häirinnän murretuksi, mutta näin kaukaa ei, eihän meidän tutkammekaan yllä vielä sinne.

-Saamari, kyllä minä tiedän meidän tutkamme kantomatkan!

-Anteeksi herra kapteeniluutnantti!

-Ei se mitään, tämä on niin saamarin kummallista, monen aikaan saamme seuraavat satelliittikuvat?

-Puolen tunnin päästä.

-Hyvä, erittäin hyvä!

Kapteeniluutnantti Morris oli USS Nimitzin tiedusteluaineistosta vastaava upseeri, hänen piti arvioida mitä tiedustelumateriaalista voisi oikein päätellä. Nyt se olikin tärkeää, amiraali oli laivassa.

 

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

-Lähemmäs. Yliluutnantti Kaskia käski.

Kolme venäläisalkuperää olevaa tankkia nytkähti liikkeelle. Ilma täyttyi dieselmoottoreiden pakokaasuista. Komppanian seitsemän muuta vaunua jäivät paikalleen, liikuteltavan tutkan suojaksi.

-Liina ykkönen, kuinka paljon lähemmäs ajamme? Radiosta kuului.

-Ajetaan noin kolmen kilometrin verran, ja muistakaa, jos pienintäkään liikettä venäläisissä näkyy niin ilman käskyä takaisin. Kaskia vastasi.

-Liina ykkönen tässä liina kakkonen, loppu. Toinen T-72 kuittasi lopuksi ilmoittaen kutsunsa. Se oli sääntöjen mukaista, jotta muut kuuntelevat tietäisivät yhteyden pitäjät.

Kaskia ojentautui venyttelemään päällikön tuolissaan ahtaassa vaunussa.

-Liina ykkönen, tässä on HN-451, lennämme matalalla ylitsenne.

Hornet, Kaskia tajusi.

-HN-451, ammumme alas teidät. Kaskia vastasi naama virneessä.

-Liina ykkönen, teistä ei ole mitään jäljellä mikä voisi ampua, olette nyt meidän lukituksessamme.

Perkele, Kaskia kirosi.

-Maalina lentokone kello yhdeksässä. Kaskia käski alaisiaan.

-HN-451, teillä ei ole toivoakaan! Hän sanoi radioon.

-Liina ykkönen, ette te maajussit tajua mitään oikeasta sodankäynnistä…HEHHEE, kuunnelkaas tätä…

Suihkumoottorin jyminä voimistui. Kaskia pisti päänsä ulos luukusta. Hornet ujelsi matalalta heidän ylitseen. Ääni oli korviasärkevän kova. Sitten Hornet vähensi tehoa ja kaartoi. Kaskia vilkutti koneelle. Hornet kaartoi takaisin heidän ylitseen ja vaaputti siipiään.

-Heihei, Maajussit. HN-451 sanoi.

-HN-451, Liina ykkönen, loppu. Kaskia sanoi radioon.

Koko johtovaunun miehistö nauroi. Ilmavoimien ja panssarimiesten välillä vallitsi ikuinen kina.

T-72 vaunut matkasivat ketjut kilahdellen sammaleisessa maastossa. Tutkavaunu jonka suojueena heidän ryhmänsä oli ollut omasi nyt vain yhden panssarivaunun suojanaan. Kukapa nyt oli hyökkäämässä. Tutkavaunu oli hyvin naamioitukin.

Suomalaiset tankit pysähtyivät noin kolme kilometriä myöhemmin pienen pellon laidalle.

-Sääli olisi hyvää peltoa jos ajaisimme siitä. Luutnantti korhonen kähisi.

-Emme ajakaan sen yli, ainakaan vielä, tästä on tarpeeksi hyvät näkymät tuonne. Kaskia viittasi peukalollaan kohti eristettyä aluetta.


                                                III   osa

 

                      23.

 

Onttolan rajasotilaskoulu.

 

 

Karamazov nukkui erään suomalaisupseerin entisellä tuolilla saadessaan salakielisen sanoman.

-Herra Majuri!

Hän heräsi hätkähtäen.

-Mitä helvettiä.

-Teille on salakielinen sanoma, se saapui muutama minuutti sitten, teidän täytyy  kääntää se itse koska paikalla ei ole saman luokitustason sanomaupseeria.

-Selvä on sitten…

Karamazov tunnusteli taskujaan ja löysi oman pienen salakielivihkonsa. Hänet herättänyt alokas ojensi hänelle taitetun lapun. Hämmästyksekseen hän huomasi sanoman olevan GRU:n korkeinta salausluokkaa.

-Saisinko kahvia. Georg pyysi. Sitten hän kääntyi pöydän ääreen ja istahti takaisin tuoliin. Kynän hän kaivoi rintataskustaan.

-Kahvinne majuri! Sama alokas oli palannut ja seisoi nyt hänen edessään isokokoinen peltinen muki joka näytti olevan täynnä höyryävää nestettä. Karamazov otti sen kiitollisena vastaan.

Perkeleen unilääke! Hän kirosi mielessään. Onneksi unilääke ei vaikuttanut enää. Se oli kuitenkin saanut hänet nukahtamaan tuoliin.

Karamazov siemaisi kuumaa kahvia ja alkoi taas kääntää viestiä. Oli hyvä, että kahvikuppi ei enää ollut hänen käsissään hänen laskettuaan sen pöydälle. Karamazov olisi hyvin todennäköisesti pudottanut sen lukiessaan sanomaa.

 

Luokitus: ES

Saaja: GRU, Georg Karamazov, henk. koht.

Lähettäjä: GRU, str.SALAINEN.M.K.fil.

 

KARAMAZOV, PALATTAVA HETI MOSKOVAAN, KREMLIIN, STOP,

PRESIDENTTI EHDOTTANUT SALAISTA OPERAATIOTA, STOP,

MAHDOLLISUUS OFFENSIIVIIN SUUNNITELMAN 4STR MUKAISESTI, STOP,

ASIA KIIREELLINEN, STOP, TOISTAN, KIIREELLINEN, STOP,

PRESIDENTIN MIELENTILA HERMOSTUNUT, STOP,

TOISTAN, MAHDOLLISUUS 4STR, 4STR, STOP,

 

HÄVITETTÄVÄ HETI LUKEMISEN JÄLKEEN, STOP.

 

 

Karamazov nieleksi. Hänen kurkkunsa oli äkkiä käynyt kovin kuivaksi. 4STR, Voi Jeesus, 4STR, oliko se mahdollista? Hän uskoi, että hänen oli palattava asentamaan kuuntelulaitteistoja itsensä presidentin toimistoon. GRU:lla oli omat salaiset toimintaohjeensa tällaisen varalle. Edes presidentti ei tiennyt niistä.

 

 

Kreml.

 

 

Presidentti Marazov seisoskeli väsyneen näköisenä odottaen hissiä. Vihdoinkin hänellä olisi pari tuntia aikaa nukkua. Jos hän nyt yleensäkään saisi itsensä uneen. Oli niin paljon pohdittavaa. Aloittaako operaatio ILTARUSKO? Alakerran tietokone oli antanut sen hänen operaationsa nimeksi. Tietokone oli tarkoitettu vain ja ainoastaan arpomaan nimiä eri operaatioille jotta oletettu vakooja ei voisi päätellä mitään operaatioista. Silti tosin toisinaan sodanjohto nimesi operaatioita itse, kuten MYRKKY-operaation tapauksessa. ILTARUSKO oli hänen suunnitelmansa. Se toimisi, varmasti, mutta…

 

 

Onttola.

 

 

Karamazov kaappasi takkinsa telineestä niin, että takin ripustusnauha repeytyi irti ja ryntäsi ovesta ulos. Hänen oli päästävä nopeasti lentokentälle.

Pihalla hän hyppäsi ensimmäiseen autoon joka häntä tuli vastaan. Sitten hän pakotti kuljettajan viemään hänet kentälle sotaoikeuden uhalla. Oli todellakin kiire, ei ollut aikaa pohtia mihin ajoneuvoa olisi tarvittu muualla.

Kentälle päästyään hän juoksi lennonjohtotorniin ja kertoi käskystään painua helvetin kiireellä Moskovaan. Ja hän todellakin käytti juuri noita sanoja. Päivystävä eversti soitti varmistussoiton Moskovaan, sitten hän kuulutti valmiustilassa olevaa lentäjää saapumaan suoraan omalle koneelleen. Viittä minuuttia myöhemmin Karamazov oli matkalla Moskovaan. Kone katosi auringon nousun tekemään autereeseen. Se oli kaunista, kammottavan kaunista.

 

 

Kaverukset.

 

 

Kaverukset eivät pystyttäneet telttaa, vaan murtautuivat erään lammen rannalla olleeseen pieneen mökkiin. Se näytti olleen tyhjillään kauan.

-Aurinko nousee. Jari totesi.

-Kaunista, saatanan liian kaunista, vittu että mua VITUTTAA tää!

-Rauhoitu saamari soikoon, ruvetaan nukkumaan!

-Joo, väsyttää kyllä helvetisti.

Ei aikaakaan kun he olivat levittäneet makuupussinsa mökin lattialle, sen ainoassa sängyssä näytti olevan epäilyttävän paljon vaurioita, oli siis parempi nukkua lattialla kuin hatarassa sängyssä.

Hyvin surullisina ja masentuneina pojat kävivät nukkumaan. Nyt oli menetetty radio ja muita tavaroita, heitä pelotti.

Oikeastaan he alkoivat vasta nyt tajuta pelon syvällisen merkityksen. Ja nyt he oikeastaan alkoivat pelätä.

-Jari… Mika kuiskasi.

-Niin. Jarin ääni kuului vaimeana, hän oli selin Mikaan.

-Tää on kai sitä Paskat-housussa-hommelia,…niin kuin sodassa…

-Joo, nukutaan nyt.

 

 

Suomalainen T-72 taisteluvaunu.

 

 

Viidenkymmenen kilometrin päästä kaverusten silloisesta olinpaikasta seisoi suomalainen T-72 panssarivaunu. Sen vieressä jökötti liikuteltava tutkavaunu joka myöskin oli suomalainen. Kummankin sotilasajoneuvon vierellä seisoskeli sotilaita. Muutama heistä kiikaroi kohti kiellettyä aluetta voimakastehoisilla valonvahvistin kiikareilla.

He kuuluivat asemiin komennettuun komppaniaan, jonka oli tarkoitus kiireen vilkkaa rynnätä alueelle siinä tapauksessa jos venäläiset jostain syystä sattuisivat poistumaan tai antaisivat heille luvan. Tai pääesikunta antaisi taistelukäskyn, se olikin sellainen vaihtoehto johon nykyinen sodanjohto ei uskaltaisi ikinä ryhtyä.

Vain kymmenen kilometrin päässä heistä oli suomalaisia ihmisiä jotka olivat vangittuina MYRKKY-operaation eristämälle alueelle. He olivat niitä onnekkaita jotka eivät olleet asuneet alle kahdenkymmenenviiden kilometrin päässä TU-95 putoamispaikasta, koko operaation polttopisteestä. Jokainen suomalainen joka oli venäläisten mielestä ollut liian lähellä polttopistettä oli viety Venäjälle. Eikä suomalaisilla ollut harmainta käsitystäkään mitä heille oikein oli tehty. Nyt tiedettiin vain, että Pohjois-Karjalan alueelle oli kymmeniä tuhansia suomalaisia siviileitä joihin ei saatu yhteyttä, niin puhelin- kuin radiolaitteetkin oli nähtävästi tuhottu. Suomalaisten oli nyt vain tyydyttävä tuijottelemaan venäläisten tekemisiä viiden kilometrin päästä ja miettimään kuinka hitossa oikein saisivat yhteyden alueen sisäpuolelle.

Suomalainen panssarimies, arvoltaan alikersantti, Korhonen pujotti päänsä ulos panssarivaunun luukusta ja mietti mitä äänensävyä käyttäisi lausuessaan seuraavat sanansa.

-Saatana! Tuleeko sitä kahvia?

Hänen esimiehensä, yliluutnantin arvoinen panssarivaunukomppanianpäällikkö, käänsi hitaasti päätään ja nauroi.

-Vedä Korhonen käteen!

Heidän keskustelunsa ei ollut mitenkään sidoksissa ohjesääntöihin, he olivat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Erinäisistä syistä toisella oli korkeampi arvo.

-Vedä itse. Korhonen virnisteli.

-Tuossa on. Yliluutnantti ojensi peltimukillisen vielä melkein kiehuvan kuumaa kahvia.

-Saamari, varo vähän muuten mä poltan sen mitä naiset multa niin palavasti haluaa.

-Kukkarosi?

-Painu helvettiin. Korhonen vastasi.

Hänen panssarivaununsa päällikkö virnisti takaisin ja kääntyi takaisin katselemaan aikaisemmin samana päivänä otettuja ilmavalokuvia joista näkyi juuri ja juuri venäläisten tankkeja ja muuta sotilaskalustoa. Ne oli järkevästi sijoiteltu, ja niitä oli paljon. Aivan liian paljon.

Alikersantti Jyrki Korhonen tuijotteli väsynein silmin taivaan rantaan. Hän oli laskenut kahvimukinsa avonaisen luukun viereen, se höyrysi lohduttavasti auringonnousua vasten. Heidän vuoronsa vahdissa oli vasta-alkanut, ja kestäisi lyhyttä lepotaukoa lukuunottamatta auringonlaskuun saakka.

Suurikokoinen tykinputki osoitti korkealle kohti eristetyn alueen keskustaa. Kaikki oli laitettu valmiiksi, heidän tankkinsa oli valmiina syöksyyn muutamassa sekunnissa. Luutnantti kirosi, oli pirullista olla heidän komppaniansa komentovaunu. Koko ajan tuli lisää sanomia ja kyselyitä, ja heidän piti pitää komppania ojennuksessa. Heidän olisi oltava valveilla ja täysin selvillä tilanteesta aina sinne asti kunnes heidät vapautettaisiin myöhään illalla, kun aurinko oli jo laskenut. Korhonen mietti tylsistyneenä mahtaisiko mitään tapahtua? Auringonnousu ainakin oli kaunis.

 

 

Onttola.

 

 

Muutamaa tuntia myöhemmin, kun aurinko porotti jo täydeltä laidalta vielä kasteiseen maahan, nousi Antonov AN-26 Curl kone Onttolan lentokentältä. Se oli täynnä sotilaita. Sotilailla oli edessään epämiellyttävä matka ahtaissa oloissa takaisin Pietariin. Jo nyt nousevista ilmavirtauksista syntyvä turbulenssi ravisteli konetta. Sotilaat saattoivat vain kuvitella mitä olisi tulossa kun maa vielä lämpiäisi ja nousevat ilmavirtaukset voimistuisivat.

Eräs majurin arvoinen mustien barettien komentaja puri hampaansa yhteen lieventääkseen pahoinvoinnin tunnettaan. Hän koetti kuumeisesti keksiä syytä käskylle palata Pietariin. Yleensä sodanjohdon päätökset olivat varsin loogisia ja yleensä käskyviesteissä mainittiin jokin syy käskylle, tällä kertaa mitään syytä ei ollut mainittu, ja loogisuudesta ei ollut tietoakaan.

Hän vilkuili näkyvissä istuvien miestensä kasvot läpi ja hymähti, kaikilla näytti olevan harmaat kasvot. Oli kummallista, että tälläiseen kovaan lentomatkustukseen tottuneet mustat baretit saattoivat voida pahoin sellaisessa pienessä tärinässä joka nytkin tuntui. Se saattoi johtua siitäkin, että oltiin matkalla kotiin, sotilaita jännitti ja he odottivat suuresti tulossa olevia lomapäiviä. Lomapäiviä jotka ehkä jäisivät tulematta, majuri ajatteli. Sodanjohto oli muutenkin käyttäytynyt omituisesti viime aikoina, tarkemmin sanottuna koko MYRKKY-operaation ajan.

-Saavumme matkakorkeuteen, täristelyn pitäisi hellittää, vaikka kyllähän te tälläiseen olette tottuneet! Koneen kapteeni tiedotti iloisella äänellä.

Kuului erimielisyyttä osoittavaa mutinaa. Tunnin lennon jälkeen he olisivat kuitenkin jo tottuneet tärinään, majuri ajatteli ja istuutui alas.

 

 

Suomalainen panssarikomppania.

 

 

Isokokoinen T-80 panssarivaunu liikkui vähän matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten. Kääntymisen jälkeen se kiihdytti vauhtiaan ja katosi tietä pitkin mäen taa. Se jätti jälkeensä pahat jäljet tielle. Ne näkyivät selvästi alikersantin kiikarissa. Panssarivaunulla oli siis vauhtia, hän totesi itsekseen.

Hetken kuluttua muita punatähdillä varustettuja vaunuja alkoi lähteä ensimmäisen tankin perään, jokainen jätti lisää jälkiä tien päällysteeseen.

-Jukka, katsos tuota. Korhonen ojensi kiikarin yliluutnantti Jukka Kaskialle.

-Johan perkele, minne hittoon ne lähtee….Vaunu valmiiksi! Kaskia huudahti.

Koko T-72 tankin miehistö kiipesi asemiinsa. Kiirettä ei ollut yliluutnantin äänensävy olisi ollut aivan toinen hätätilanteessa.

Panssarivaunulla ajaminen asfalttipäällysteisellä tiellä on hidasta, panssarivaunun telaketjut alkavat tehdä päällysteeseen pahoja jälkiä jo 20 km/h vauhdissa. Siispä venäläisillä panssarivaunuilla oli siis jokin todella hyvä syy liikkua, eivät venäläisetkään sentään tahallaan hyvää tietä pilanneet.

Puolta tuntia myöhemmin yliluutnantti sai ilmoituksen, että venäläiset kalustoineen olivat suurimmaksi osaksi alkaneet vetäytyä.

-Ei vielä kiirettä minnekään. Kaskia totesi.

-Ei niin, vielä kestää ennen kuin kaikki ovat menneet, jos ne nyt ylipäätään ovat vetäytymässä pois…vaikka siltähän se vaikuttaa. Korhonen vastasi.

Kaskia kääntyi viestimiehen puoleen.

-Sanomia?

-Yksi on juuri tulossa herra yliluutnantti…siinä olkaa hyvä.

Viestimies ojensi lappusen Kaskialle.

Yliluutnantti luki tekstin läpi, sitten hän räpäytti pari kertaa silmiään ja luki sen uudestaan.

-Ei helvetti..

-No? Korhonen tiedusteli.

-Ei mitään muuta kuin, että meitä kiellettiin innostumasta alueelle menemisestä, lähtö tapahtuu vasta käskystä eikä niin kuin aiemmissa ohjeissa mainittiin!

-Joo, arvasin että ne helvetin maitopojat siellä maitoilevat sen lähdön kanssa, varmasti tiedustelevat Moskovasta asti lupaa mennä! Korhonen hymyili synkästi.

-Kiikari tänne. Yliluutnantti käski.

Hetken kuluttua Kaskia seisoi vaunun päällä kiikaroiden tankkien liikkeitä, vain kaksi oli enää näkyvissä, nekin katosivat hetkeä myöhemmin metsän taa.

Mitähän helvettiä ne oikein aikovat? Kaskia mietiskeli, ensin ne ryntäävät sellaisella tulen palavalla kiireellä tänne, aikovatko ne pilata oman taidokkaasti toteutetun operaationsa?

Luutnantti hyppäsi vaunusta ystävänsä viereen. Hän oli ottanut toiset kiikarit kaulaansa.

-Mitäpä luulet, että ne aikovat? Kaskia kysyi laskematta kiikaria silmiltään.

-Tehdä jotain pirun kieroa.

-Samaa minäkin…onkohan niillä jokin yllätys meille?

-En tiedä, helvetti kun näkisivät kauemmas tuonne alueelle hävittäjistä niin tietäsi minne ne ovat menossa!

-Niin, kun vetäytyminen tapahtuu kai koko rintaman levyisesti.

Alikersantti Korhonen kiipesi takaisin vaunuun. Hänen esimiehensä istahti tankin tykkitornin viereen ja heitti lakin päästään. Hän huokaisi kääntäessään päänsä kohti aurinkoa, se rentoutti. Paatuneena sotilaana hän ei kuitenkaan osannut ajatella auringonpaistetta muuna kuin negatiivisena asiana, se aiheutti päänsärkyä ja koski silmiin. Ja oli tulossa helle, siis hikeä ja kiroilua. Sauna paikan päällä.

 

 

Kaverukset.

 

 

Mika heräsi ja nousi istumaan. Kerrankin hän oli herännyt ennen Jaria. Mika selvitti kurkkuaan ja alkoi töniä Jaria hereille. Jari nousi ja tarttui Mikaa ranteesta kiinni.

-Mitä sä nyt? Mika kysyi.

-Katon sun kelloos ääliö!

-Joo, kyllä mä tiedän että me ollaan nukuttu vaan neljä tuntia.

-Se on vähän, tajuatko? Me ollaan rämmitty ja juostu ja pelätty tuolla metikössä aika helvetisti, ja nyt me nukutaan vaan neljä tuntia!

-Ei mua nukuta enää, se kai johtuu siitä että me ollaan sen verran hermostuneita…ihan niinkuin sodassa hei, muistat sä ne veteraanien jutut? Nehän valvoi monta päivää kun pelkäsivät niin helvetisti…

-Joo, me ei ollakaan nyt talvisodassa!

-Eikö?

-Näet sä lunta jossain? Jari sytytteli tupakkaa.

-En mä sitä tarkottanu, tarkotin noin niinku sotaa yleensä.

-Jaa, ei kai tässä mistään sodasta voi puhua…Suomi on vain yksinkertaisesti miehitetty.

-Niin, ei Suomella kai siihen oo mitään vastaanlaittamista, mutta en mä ois uskonu että venäjällä ois nytten ollu resursseja laittaa tällänen offensiivi päälle!

-No, kukapa olis, vaikka ainahan me ainakin sitä mietittiin, muistat sä ne suunnitelmat?

-Joo, kyllä….jos ois vaan voitu kehittää joku helvetin vastarintaliike pystyyn, vaan pari päivää…

Yhtäkkiä taivaalta erottui pärisevä ääni.

-Jossain lentää lentokone. Jari totesi.

-Ääni voimistuu.

Hetken kuluttua muutaman sadan metrin korkeudella lentävä kaksimoottorinen potkurilentokone ylitti mökin jossa pojat istuivat.

-Aina se säikäyttää… Jari viittasi ylöspäin.

-Se oli kai vaan kuljetuslentsikka.

-Niin kai.

Mika nousi jaloilleen ja pujotteli maihinnousukenkänsä jalkaansa. Sitten hän kaivoi rinkasta kattilan ja käveli ulos. Hetkeä myöhemmin hän palasi kattila täynnä sameaa vettä.

-Hyi helvetti minkälaista vettä! Jari kurkisti kattilaan.

-Ai helvetti, nyt ei oo retkipoltintakaan enää…

-Pakko kai tehdä nuotio?

-Niin kai, harmi ettei tässä mökissä ole tulisijaa.

-Ulos siis.

 


22.

Metsässä, Kaverukset.

Tuntia myöhemmin he totesivat olevansa tarpeeksi kaukana pysähtyäkseen.

-Teltta pystyyn, vai? Mika sanoi.

-Joo, nopeesti sittenkin kun mua väsyttää.

-Paitsi, että tähän ei saa telttaa pystyyn!

-No katellaan vähän tässä ympäristössä jotain paikkaa?

-Okei, mee sä tohon suuntaan, niin mä meen tohon suuntaan, ilmota radiolla jos löydät.

-Joo.

Onttolan varuskunta.

Kun Karamazov kolmen aikaan saman yön aamuna päätti vihdoin antaa itsensä torkahtaa edes parin tunnin verran, häntä masensi. Lisäksi hän oli vihainen, suorastaan raivoissaan, ja hän tiesi, että nukkuminen oli paras tapa päästä eroon sellaisesta hämmennyksestä.

Itse asiassa häntä ei edes väsyttänyt, eikä nukuttanutkaan, hän vain tiesi että oli pakko nukkua, sehän oli ennenkin tepsinyt häneen, niinpä hän sitten nielaisi kaksi unitablettia ja kaatoi itsensä yhteen entiseen suomalaisupseerin punkkaan ja painoi silmät kiinni. Kymmenen minuutin päästä hän oli unessa.

Palaneen mustiksi maalatut Werewolfit ja tavanomaisen naamiovärityksen omaavat Havocit laskeutuivat Onttolan lentokentälle. Lentäjiä raivostutti. Tuntui kuin siviilit olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. He eivät voineet uskoa että armeijaa käymättömät nuorukaiset pystyisivät jallittamaan rankan koulutuksen saaneita mustia baretteja. Etsintäketju metsässä oli ollut kuin tiheä täikampa.

Ei, ei ollut mahdollista, että he olisivat livahtaneet ketjun lävitse. Paljon todennäköisempää oli, että siviilit olivat tehneet itsemurhan ja makasivat nyt muutamana mustuneena luunkappaleena metsäpalon jäljiltä.

Taisteluhelikoptereitten kamerat olivat kuitenkin nauhoittaneet koko ajan. Ehkäpä niistä selviäisi jotain mitä lentäjät eivät olleet huomanneet. Werewolfeissa oli herkät infrapunalaitteistot jotka olivat tallentaneet tietoa koko operaation ajan, tietenkin tulipalo oli sotkenut pahasti Werewolfien monitoreita.

Metsä, Kaverukset.

Mika tiputti rinkkansa ja katosi väsyneesti laahaten puitten sekaan. Jari rypisti otsaansa todetessaan miten väsynyt hän itsekin oli. Sitten hänkin kääntyi etsimään tasaista paikkaa johon laittaa teltta pystyyn. Yön pimeys oli tullut jo hiukan valoisammaksi.

Jari käveli eteenpäin vilkuillen paksujen puunrunkojen taa josko sattuisi näkemään paikan jossa ei olisi joko helvetinmoinen kivikko tai ei olisi puita yhtä tiheässä kuin muualla. Maasto oli todella vaikeaa. Metsässä oli paljon kallioita ja isoja kiviä, niitten taakse olisi hyvä suojautua tai piiloutua, tuli Jari ajatelleeksi. Jari vilkaisi ylös taivaalle, oli aivan hiljaista. Sitten yhtäkkiä hän rumahti alas. Hän ei päästänyt ääntäkään.

Silmänräpäystä myöhemmin Jari tajusi makaavansa kivuliaassa asennossa noin puoltatoista metriä alempana. Hän oli juuri tipahtanut kalliolta.

Ensimmäinen reaktio oli kauhu, jotain oli murtunut tai mennyt poikki. Hänen jalkaansa koski helvetin paljon.

-Voi saatana, että pitikin käydä näin. Hän voihki hiljaa.

Jari repi radion povitaskustaan.

Onttolan rajasotilaskoulu.

-Majuri! Majuri herätkää! HELVETTI SOIKOON HERÄTKÄÄ, MAJURI!

Ääni tunkeutui vähitellen Karamazovin aivoihin. Mitä helvettiä?

-MAJURI KARAMAZOV NOUSKAA YLÖS, UUSI PAIKANNUS!

Se herätti Karamazovin.

-Mitä? Milloin?

Hän vilkaisi kelloonsa, hän oli nukkunut vain puoli tuntia. Unilääke vaikutti vielä.

-Voi jessus majuri! Se oli lyhyt lähetys, saimme kuitenkin koordinaatit, se tapahtui kaksi minuuttia sitten, aika kuluu herra majuri!

Hän kipaisi ylös.

-Onko hälytys…

-On tottakai, herra majuri, kahvia on tuolla valmiina! Oletteko kykeneväinen johtamaan?

Karamazov kelasi hiukan aikaa unenpöpperöisiä aivojaan.

-Tottakai.

Hetkeä myöhemmin, kun oli kulunut kolme minuuttia uudesta paikannuksesta, Karamazov seisoi radioidensa ääressä headset päässään. Hän kirosi unilääkkeen vaikutusta. Ajatukset eivät edenneet täysin selvinä, oli vaikea keskittyä väsymykseltä. Eikä hän voinut paljastaa ottaneensa unilääkettä, se oli kielletty oltaessa komennuksella.

Radiosta kuului taas normaalit nousuilmoitukset ja kopterit kohosivat taas kohti uutta paikannusta. Vain puolet koptereista oli ehditty tankata.

Kaverukset.

Mika käveli rauhallisesti ajatuksiinsa vaipuen parin sadan metrin päässä Jarista. Hän ei jaksanut vilkuilla teltan paikkaa. Etsiköön Jari sen, hän ajatteli.

Yhtäkkiä hänen radionsa räsähti.

-Mika,…Mika, mä putosin kalliolta, tuu nopeesti, varmaan on jotain poikki!

Mika säpsähti ja valpastui.

-Kotka, missä sä oot?

-Kävele suurin piirtein…ai saamari…vastakkaiseen suuntaan kuin itse kävelit, mä kävelin aika suoraan, sytytän taskulampun niin näet.

-Joo, olen tulossa älä hätäile.

Mika pinkaisi juoksuun. Maasto nousi hiukan hänen palatessaan. Rinkkoihin törmätessään hän riipaisi ne mukaansa. Sitten hän näki puusta heijastuvan taskulampun valon. Jari heilutteli sitä.

-Jarii! Mä oon tulossaa!

Mika loikkasi kallion alas Jarin viereen. Jari virnisti.

-No, mitä tapahtui? Mika kysyi.

-Putosin tosta kalliolta. Jari viittasi takanaan olevaan paljaaseen kallioon.

-Voi saamarin idiootti, nosta jalkas suoraksi!

Jari teki työtä käskettyä, Mika oli käynyt kaikki ensiapukurssit. Kyllä hän tiesi mitä tehdä, toivottavasti ainakin.

-AI PERKELE! Jari karjaisi. Mika oli alkanut painella hänen jalkaansa voimakkaasti.

-Joo Jari ei tässä mitään ole, se on vaan kipee…ehkä tietysti joku hiusmurtuma, mutta sitä mä en voi huomata täällä.

-Koskee vieläkin.

-Helvetin moinen mustelma siihen…

Mika hiljeni.

-Kuulet sä ton. Hän kuiskasi ääni vapisten.

Mustien barettien helikopteri, Mil MI-8 Hip.

Mustat Baretit olivat väsyneitä, kuka tahansa olisi tuntien juoksemisen jälkeen. Toisaalta oli hyvä, että paikannus oli tullut miltei heti palaamisen jälkeen, nyt sotilaat tiesivät mitä odottaa.

Pahinta oli, että kiinnisaamisen todennäköisyys pieneni kerta kerralta, onneksi tämä olikin vasta toinen kerta.

-Jos niillä on yhtään järkeä, ne älyävät lopettaa radioitten käytön! Musta barettinen kersantti huudahti toiselle helikopterissa.

Toinen vain nyökkäsi ja jatkoi maiseman tuijottamista.

Onttolan varuskunta.

-Herra majuri! eräs tankeistamme on juuri siirtoajossa parin kilometrin päässä paikannuksesta.

-Onko? ottakaa siihen yhteys ja käskekää alkaa katsella sinnepäin ja myöskin kääntyä ajamaan sitä kohden….mikä on sen tarkka etäisyys siviileistä?

-1,5 kilometriä, majuri.

-Käskekää sen pysähtyä puolen kilometrin päähän, muuten se varoittaa niitä

-Mutta Helikopterit ovat paikalla puolen minuutin kuluttua.

-Selvä, käskekää sen siis ajaa suoraan kohti niitä, ja nyt alamme harkita kuinka voisimme käyttää sitä apuna.

Viestimies kääntyi kohti tovereitaan ja asteli radioitten luo.

Kaverukset.

-Koptereita, kovenee. Jari sanoi.

-Pystytkö sä nousemaan?

Jari ponnisti itsensä ylös.

-Joo, vähän koskee, mutta kai mä pystyssä pysyn….miten hitossa mä luulin että tää on murtunut?

-Sellasta sattuu….kuuntele, ääni kovenee, samalla tavalla kuin viimeksi…

-Voi saatanan saatana….ei kai ne taas löytäny meitä…

Kopterien ääni koveni nopeasti. Samalla tavalla kuin viimeksi.

-Jari, nehän tuli heti kun me käytettiin radiota….

-Eli suuntimalla? Voisko olla?

-…Kai se vois…

He katselivat epätoivoisin silmin toisiaan.

-Mika! Nyt tehdään se ansa!

Jari kaivoi esille heidän kolme viimeistä sytytysnestepurkkiaan.

-Jätä yks, me tarvitaan…

Jari työnsi yhden purkeista povitaskuunsa. Mika tempaisi purkit Jarin käsistä ja aukaisi.

-Ala viritellä sitä kynttilää! Mika lorotteli herkästi palavaa nestettä jo ympäriinsä. Pullot tyhjenivät hetkessä.

-Radio tänne! Mika karjaisi.

Hetken Mika mietti, sitten hän käänsi rinkkansa ympäri ja aukaisi makuupussinsa toisen nauhan. Nopealla kiskaisulla se repeytyi irti.

-Mitä vittuu sä puuhaat? Jari huusi.

-Painan tällä tangentin alas!

Mika nappasi radion Jarin kädestä ja kietoi sen ympärille makuupussin kasassa pitävää nauhaa. Sitten hän solmi sen ja kiristi.

-Anna joku puutikku Jari!

Koptereitten lapojen jytke kuului jo niin kovana että oli korotettava ääntään saadakseen sen kuuluville.

Jaria odottamatta Mika napsautti lähimmästä puusta pienen oksan pätkän. Jari näperteli vieläkin kynttilän ja siiman kanssa.

-Nopeesti JARI! Mika huusi.

Lähetyksen merkkivalo syttyi kun Mika ahtoi pienen oksanpätkän radion tangentin ja siihen sidotun nauhan väliin.

-Tää on valmis! Mika huusi Jarin korvaan.

Sanomatta mitään Jari kaappasi lähettävän radion Mikan käsistä. Sitten hän sitoi siiman siihen kiinni ja siirsi kynttilän suojaan kiven taakse missä se pysyi myöskin pystyssä. Siima kiristyi, pieniä steariinin palasia tipahteli pieneen sytytysnestelammikkoon sen alla.

Yhtäkkiä Mika repi rinkastaan yhden T-paidoistaan ulos. Hän asetteli sen niin, että se oli radion takana ja näkyi hyvin.

-Kauempaa katsottuna se näyttä kuin siinä olis joku piilossa! Mika huusi. Kopterit jymisivät heidän ylitseen. Kauhun hetki tuli taas. Kaukana heidän takanaan metsä leimahti tuleen.

-Nyt helvettiin täältä! Ja varotaan kaatamasta tuota pirun kynttilää! Jari karjui jytinän ylitse.

-Nopeesti! Nopeesti! Mika huusi.

He pinkaisivat juoksuun. Kivistä oli nyt hyötyä. Kopterit eivät nähneet heitä niitten ansiosta. Rymisten he etenivät kivien seassa, heidän vasemmalla puolellaan pysyi sama kallion muodostama valli jolta Jari oli tipahtanutkin. Se näytti jatkuvan pitkälle samaan suuntaan kuin he juoksivat. Pojat eivät tiedostaneet, että se suojasi heitä koptereitten lämpöä hakevilta silmiltä. Kallio luovutti lämpöä vielä siinä määrin, että se haittasi lämpökameroitten monitoreita. Kohtalo oli kaverusten puolella. Pelko takoi heidän takaraivoissaan kuin kivulias vasara.

Vaikka he eivät uskoneetkaan Jumalan olemassaoloon, silti he nyt rukoilivat häneltä apua. Hengenvaara saa ihmisen heittämään entiset periaatteensa yleensä roskakoriin.

Välillä kivien sekaan kaatuillen he etenivät lohkareitten seassa. Sitten, aivan odottamatta he totesivat olevansa jo kaukana metsäpalon sivulla.

-Vittu, taas me päästiin pakoon! Mika huohotti.

-Joo, niin tehtiin, mutta nyt on pakko päästä täältä helvetin kauas!

-Niin kai sitten.

Werewolfit saapuivat siviilien päälle ensimmäisinä. Werewolfit paikansivat kaksi lämmintä hahmoa metsän seasta.

Seuraavana paikalle saapui Havoceja jotka lensivät taaemma ja sytyttivät metsän tuleen mahtavilla liekinheittimillään.

-Näyttävät pysyvän paikallaan! Lentäjä huusi radioon.

-Joko sudet on valmiina? Joku kysyi radiossa. Sudet oli mustien barettien koodikutsu.

-Valmistautumassa ketjuun!

Yhtäkkiä siviilit katosivat näytöstä. Werewolfin lentäjä oletti heidän hypänneen kallion taa ja painoi nokkaa hiukan eteenpäin ja käänsi polkimella. Siltikään niitä ei näkynyt näytössä.

-Siviileitä ei näy monitorissa enää!

-Voi perkele!

Werewolfit levittäytyivät rintamaksi ja etenivät hitaasti metsäpalon päältä baretteja kohti. Minuutin kuluttua baretit ilmoittivat olevansa ketjussa ja etenemässä.

-He eivät ole vielä voineet päästä etsintä-alueen ulkopuolelle!

Onttolan varuskunnassa Karamazovin laitteistot vastaanottivat taas lähetystä.

-Lähetys on taas päällä! Kantoaalto tulee, puhetta ei kuulu!

-Voi johtua modulaation muutoksestakin, pitäkää nyt vain kanava auki. Karamazov totesi.

Radiosta kuului siviilien katoamisilmoitus.

-Ei hätää saamme paikannusta, he ovat täsmälleen ketjun ja metsäpalon keskellä! Karamazov puhui radioon ilmoittaneelle lentäjälle.

-Ehkä he ovat jossain kuopassa minne en näe näillä vehkeillä.

-Tarkka paikannus, ruudun 545 itä-pohjoiskulma noin kolmen metrin tarkkuudella! Viestimies karjui radioon.

-Ei näy mitään, puita edessä! Helikopterin lentäjä huusi.

Karamazovia kylmäsi, häneen iski epäilys josko ne perkeleet olisivat kuitenkin kerenneet jollakin ilveellä mustien barettien ohi. Toinen heistä ainakin oli keskellä aluetta.

-Sudet! Käskekää kolmen miehen ryhmän juosta ruutuun 545 ja tutkia sen kokonaan nopeasti!

-Selvä! Heidän johtajansa vastasi radioon!

-Varovaisesti, siviileillä on aseita!

Karamazov saattoi kuvitella kuinka siviilit taas yllättäisivät baretit. Tällä kertaa he vain sattuivat tietämään että pakoilijoilla oli aseet.

Mustat baretit eivät tarvinneet vielä onneksi suojapukujaan. Alue oli sen rajan ulkopuolella jonka tiedemiehet olivat antaneet. Georg Karamazov, GRU:n agentti, ymmärsi hyvin miten bareteille kävisi jos alueella sattuisi olemaan Prorivia. Olihan jopa Onttolan kentän ympäristössä olleita sotilaita kuollut, tosin vain pari kappaletta, ja nekin oli pidetty tiukasti salassa. Karamazov vain sattui tietämään kuolleista, omien lähteittensä kautta.

Kolme vapaaehtoista vankkatekoista mustanaamaista ja mustabarettista sotilasta juoksi rivakkaa vauhtia metsässä. He olivat jättäneet painavimmat varusteensa, lukuunottamatta rynnäkkökiväärejään, helikopterin luo, aivan niin kuin muutkin.

Metsä rytisi heidän juostessaan. Metsäpalon kauempaa kantautuvalta rätinältä ja helikopterien lapojen jytinältä se ei kuitenkaan varmastikaan kuuluisi siviileille asti, tai erottuisi muun melun joukosta. Jykevärakenteiset ammattisotilaat paiskoivat ranteen paksuisia oksia sivuun kuin pieniä tikkuja. Tällä kertaa ei todellakaan tarvinnut edetä varovasti. Ainoa varottava asia oli siviilien aseet, nekin he lamauttaisivat hetkessä.

Aurinko oli hiljalleen alkanut nousta ja alkoi levittämään taivaanrannasta kelmeää oranssista valoa joka juorusi tulevasta lämpimästä päivästä. Auringonnousu olisi ollut kaunis jollei se olisi ollut taustavalaistuksena karmaisevan kolmannen maailmansodan näylle, aseistetuille jytiseville taisteluhelikoptereille ja raivokkaasti roihuavalle metsälle. Savua levisi ympäristöön kuin se olisi ollut pommituksen jäljiltä.

Alhaalla metsässä, kohdassa minne savu ei vielä yltänyt helikoptereitten lapojen piiskaaman ilman ansiosta, saapui ensimmäinen vapaaehtoinen siihen ruutuun jossa siviilien piti olla. Ruudut vastasivat maastossa noin kymmenen metriä sivustaltaan olevaa neliötä, joten se olisi nopeasti tutkittu.

Mustien barettien kersantti huomasi merkit ensimmäisenä. Hänen koulutettu katseensa näki neljän metrin päässä näkyvän vaatekappaleen.

-Ne ovat tuossa piilossa. Hän sihahti radioon.

Vastauksena kuului vain kaksi napsautusta. Äänettömästi hänen vierelleen astui kaksi muuta barettia.

Laitteidensa äärellä GRU:n radioasiantuntija miltei hihkui riemusta. Niin hän olisi ehkä tehnytkin jollei hänen asemansa arvovalta olisi estänyt sitä ja jos hän ei olisi ollut niin väsynyt.

Lentäjä kopterissaan vilkaisi nopeasti taivaalle ja huokaisi. Vihdoin he olivat saaneet heidät kiinni!

Baretit tekivät nopeasti pienen saartorenkaan ja alkoivat kävellä kohti piilosta pilkottavaa vaatekappaletta. Miltei heti he saapuivat sen luo.

Radio näkyi vaatekappaleen edessä. Näytti kuin siviili olisi piilossa kahden kiven raossa ja ei ollut huomannut heitä.

Kersantti tarttui radioon ja alkoi nostaa sitä katsottavakseen. Samassa hän kirosi itsensä alimpaan helvettiin. Ohut lanka vetäisi pienen kynttilänpätkän kumoon ja sytytti jonkin nesteen tuleen.

-HELVETTIII! Hän karjaisi radioon.

Metsä leimahti palamaan heidän ympärillään.

-AUTTAKAA! Eräs heistä huusi.

Metsän leimahdus kiersi heidän taakseen. Heistä jykevärakenteisin leimahti palavaksi ihmissoihduksi ja huusi korviaviiltävän vihlovasti.

-Voi JEESUS! apua tänne ja nopeasti! Kopterilentäjä huusi radioon.

-SE OLI SAATANA ANSAAA… Alhaalla liekkien keskellä hyppivä sotilas huusi. Seuraavaksi kiiri alhaalla metsässä mieletön jysähdys, joku palavan sotilaan kranaateista oli räjähtänyt.

Karamazov kirosi huutaen. Hänen olisi pitänyt älytä. Ei puhetta, vain kantoaalto!

Hän asteli tiehensä.

-Järjestäkää sinne apua! Hän komensi ennen kuin astui ovesta ulos.


                      21.

 

 

Jari käveli tietämättään alle kilometrin päässä Mikasta. Vanhana partiolaisena hänellä oli selvä käsitys siitä missä hän oli. Siksi hän olikin miltei koko heidän välisen etäisyyden verran lähempänä heidän majapaikkaansa.

Se, että hän oli vain kilometrin edellä Mikasta johtui siitä, että hän oli tehnyt laajan kaaren ennen kuin oli lähtenyt kävelemään suoraan kohti etelää ja hän oli todellakin kävellyt koko ajan.

Jari oli niitä ihmisiä jotka eivät purkaneet tunteitaan edes yksin ollessaan. Tänä yönä itku ei kuitenkaan ollut kaukana Jarillakaan. Hän oli vihdoin, huolimatta aivojensa vastustelusta, tullut ajatelleeksi vanhempiaan ja muuta perhettään. Se oli ainakin auttanut häntä kävelemään nopeammin, hänen marssimistaan voisi hyvin luonnehtia riuskaksi, jopa vihaiseksi. Hän mietti oliko koskaan mahdollista, että hän enää pääsisi istumaan vapaasti ravintolassa, vikittelemään seksikkäitä naisia, tekemään sitä kaikkea mitä kuului heidän aikaisempaan elämäänsä. Ilman hengenvaaraa, vaikka he Mikan kanssa olivatkin etsineet jännitystä noin joka toinen päivä milloin eivät keksineet mitään tekemistä ja toisinaan joutuneet selkeään hengenvaaraankin, oli tällainen ihmisjahti ainakin Jarille itselleen liikaa, tai ainakin se alkoi vähitellen olla. Jari tiesi että Mika ajattelisi samoin, ja ehkä murtuisikin ensin. Nyt ei auttanut muuta kuin toivoa.

Jari säpsähti, talo jossa heidän tavaransa olivat, näkyi jo.

Hänen radionsa räsähti.

-Kotka, tässä haukka…olet sä enää viskinjuontikunnossa?

Hetkeen hän ei tajunnut vastata.

-Kotka perkele…. Mikan äänessä oli hätäännystä. …vastaa, Jari saatana vastaa…

-Noh poikaseni, eipäs hermostuta!

-Voi vittu Jari, kuule mä hetken aikaa mietin….että josko sulle ois käyny jotenkin…

-No mitenkäs mulle nyt olis käynyt ja käytä niitä sovittuja kutsuja!

-Siis Kotkanpoika perkele, missä olet?

-Missäs itse? mä olen täällä sadan metrin päässä siitä talosta!

-No mä olen…hetkonen, en oikein tiedä miten kaukana, mutta sellaset viisi minuuttia menee sinne tullessa

Naps. Naps. Hän vastasi.

-Tuletko vastaan? Mika kysyi.

Jari mietti hetken, siinä ei olisi kylläkään mitään järkeä, mutta….

-No voinhan mä tullakin, minne päin?

-Tule sitä samaa reittiä kuin me sillon tultiin sinne talolle, kyllähän me sitten huomataan kun tullaan vastakkain.

Hetkeä myöhemmin Jari pudotti Mikan rinkan erään puun juurelle ja lähti loikkimaan Mikaa vastaan.

 

 

Onttolan lentokenttä.

 

 

Onttolan lentokonehallissa hikoili joukko mustia baretteja varusteissaan. He olivat hälytysvalmiina. Kaikki varusteet oli puettu päälle ja isommat varusteet oli jo kannettu kopteriin. He olivat juuri niitä sotilaita jotka olivat ensimmäisinä mustina baretteina saapuneet MYRKKY-alueelle.

Hallissa oli melko hiljaista, vain silloin tällöin räsähti jonkun radio, se taas aiheutti satunnaisia säpsähdyksiä jännittyneissä ja valmistautuneissa mustissa bareteissa. Nukkua ei saanut, oli oltava ovella jo kymmenen sekunnin päästä hälytyksestä, se kyllä onnistuisi. Ainoa, mikä vei aikaa oli moottorien käynnistys, mekaanikkojen ansiosta sekin kävisi kuitenkin kolmessakymmenessä sekunnissa, ehkä allekin.

Suurin osa sotilaista hallissa nukkui. Vain hälytysvalmis joukko kuitenkin oli siinä määrin hereillä ja pirteänä, että he pelasivat korttia ja kittasivat kahvia, jotkut heistäkin oli valvonut melkein vuorokauden. Mustille bareteille sellainen valvominen oli normaalia, valvomistestejä tehtiin jatkuvasti rasituskokeitten yhteydessä.

Hälytys ilmenisi punaisen valon syttymisenä ja voimakkaana pärinänä. Hälytyslaitteisto oli asennettu äskettäin, kytkin oli vedetty Onttolan varuskuntarakennuksiin, Karamazovin miesten luo.

Valvomistottumuksestaan huolimatta nuokkui eräs mustista bareteista unen rajamailla. Hän koetti keskittyneesti tuijottaa punaiseen lamppuun. Mielessään hän kuvitteli miltä näyttäisi jos lamppu syttyisi nyt palamaan ja pärinä alkaisi kuulua. Mies oli saada sydänhalvauksen kun punainen valo alkoi vilkkua pärinän säestyksellä. Hälytys oli tullut.

 

 

Heidät on tuomittu, ajatteli Karamazov heti nähdessään taajuuden.

-MAJURI!

-Tiedän! Hän huusi vastaukseksi.

Kaksi sekuntia paikannuksesta painoi kersantti suuren, punaisen hälytysnapin alas.

Muutamaa hetkeä myöhemmin kaiuttimesta kuului valmiusjoukkueen päällikön ääni.

-Sisällä kasissa.

Hiljaiselle äänenvoimakkuudelle käännetystä radiosta tulvi ilmoituksia. Ihmissudet nousivat. Aurinko ei ollut vielä laskeutunut aivan kokonaan. Eikä aivan pimeää tulisi ollenkaan.

Werewolfit kohosivat, sen saattoi hyvin kuulla varuskunnalle asti. Vaimea jytinä kiiri avoimista ikkunoista. Jos olisi kuunnellut oikein tarkasti, olisi voinut ehkä erottaa hetkistä myöhemmin Havocien kumeamman jytinän. Viimeisenä kohosi Mil MI-8 mustine baretteineen.

 

 

Lentäjä Kamovissaan napsautteli viimeiset kytkimet päälle ja painoi kopterin nokkaa yhä enemmän alaspäin ja sai vauhtia lisää. Löyhässä muodostelmassa kymmenen kopteria eteni kohti pohjoista, sinne missä siviilit oli paikannettu vain minuutti sitten.

-Paikannus ei muuttunut, lähetys jatkuu vielä. Radiomiehen ääni kuului lentäjien kypärissä.

-Muistakaa ohjeet! Muodostelman johtaja muistutti.

-Mikä on ETA sinne? (Estimated Time of Arriving)

-Kaksi minuuttia.

Naps, naps.

Lentäjä näki tutkassaan takana tulevan MI-8 hahmon. Se pudottaisi sotilaansa vasta kun siviilit löydettäisiin eli heihin saataisiin visuaalinen kontakti.

 

 

Majuri Karamazov katseli laitteistojaan valppain silmin. Lähetys jatkui vielä, joskin se katkeili, ja se tietenkin johtui siitä, että siviilit puhuivat toisilleen vuorotellen.

-Kaiuttimeen! Hän käski.

Kaiuttimesta tulvahti suomenkielistä puhetta, pienen kohinan säestyksellä. Kukaan huoneessa olijoista ei ymmärtänyt suomea muutamaa sanaa enempää, mutta heistä oli mielenkiintoista kuulla jäljittämiensä vihollisten puhetta.

Loppujen lopuksi koko homma oli käynyt uskomattoman nopeasti. Karamazov ei ollut uskonut, että he saisivat siviilit paikannetuiksi näin lyhyessä ajassa, laitteistot olivat olleet asennettuina vasta muutaman tunnin. Olihan kuitenkin ollut epävarmaa sekin, olisiko siviileillä radioita vai ei. Nyt oli käynyt uskomaton onni.

 

 

Mika henkäisi helpottuneesti kuullessaan ystävänsä äänen. Hän ei ollut arvannutkaan miten paljon oli pelännyt Jarin puolesta.

Kolme minuuttia myöhemmin Mika kuuli jotain epämääräistä.

Oliko se lapojen ääni?

Ei taas.

 

 

Metsä vilisi Hokumeitten alapuolella. Yhtäkkiä he olivatkin jo paikannuksen päällä. Kopterit hajaantuivat.

Sitten tapahtui jotain.

-Tulitusta, pari laukausta, he paljastivat itsensä! Joku sanoi radioon.

-Muistakaa ohjeet!

-Pysyn päällä.

Lentäjä jonka kopteria oli tulitettu pysytteli siviilien päällä. Tulitus oli ollut harmitonta. Werewolfin aluspanssarit olivat lujaa tekoa, pari pistoolinluotia ei tehnyt hallaa.

 

 

-Haukka, kuuletko sä helikopterin äänen? Jari kysyi radioon.

-Joo, kai se on kopterin ääni, se kovenee

-Niin tekee, mä kuulen muuten sun rymistelys jo!

-Laita lamppuun valo, jotta mä nään sut.

Jari hämmästyi siitä miten lähellä Mika oli jo tulossa. Hän oli päätellyt äänien perusteella Mikan olevan vielä ainakin viiden kymmenen metrin päässä.

-Voi saatana miten kovana se jo kuuluu, niitä kuulostais olevan kyllä enemmän kuin yksi! Mika sanoi.

-Voi perse! Jari henkäisi.

Helikopterien ääni koveni nopeasti. Tuntui kuin ne olisivat tulleet suoraan kohti. Oliko se mahdollista?

Ennen kuin pojat ehtivät tajutakaan aivan heidän päänsä päältä jymisi monta kummallisen näköistä kopteria. Hetken Mika mietti ja tunnisti kopterit ne peräroottorin puuttumisen perusteella, sen hän teki kuitenkin vain ajatuksissaan. Jari vetäisi hänet alas.

-Saatanan paskiaiset! Mika huusi.

Jari painoi häntä uudelleen alas.

-Jari, mitä me tehdään? Mika kysyi jyminän ylitse.

Vastausta odottamatta Mika vetäisi Makarov-pistoolin vyöltään.

-Saatana. Hän kirosi.

Jari katseli hetken Mikaa silmiin, vaikka ei nähnytkään kaverinsa kasvoja kunnolla. Jari ei ehtinyt tehdä mitään. Mika ehti laukaista kolme kertaa yli lentävään helikopteriin.

 

 

Rauhallisesti hän seurasi kahta monitorissa näkyvää hahmoa. Hetken aikaa hahmot seisoivat paikallaan ja lähtivät juoksuun.

-Lähtivät liikkeelle…

-Pidä näkyvissä.

-Koetan, katoavat välillä puitten taa, mutta pystyn seuraamaan.

-Selvä. Kuului vastaus radiosta.

Kaksi koptereista leijui viereen. Toiset kiertivät taakse. Hetken kuluttua metsä leimahti laajassa kaaressa taaempana tuleen.

 

 

-Saatanan idiootti, tuosta ei ole mitään hyötyä! Sä vaan paljastit missä me ollaan! Jari karjui hädissään Mikalle.

Mika ei vastannut.

Muutaman sekunnin ajan Jari tuijotti taivaalla lentävään kopteriin kunnes kuuli hieman kauempaa kummallisen leimahduksen äänen. Sitten hän näki ja tajusi asian.

Mikakin käänsi päänsä ja tajusi hänkin. Metsä PALOI.

Jarin takana näkyi helvetti. Ja helvetti oli tulossa koko ajan lähemmäksi. Mika muisti erään kaukaisen unensa. Helvetti.

Helvetti oli tulossa.

 

 

-Joko kasi on laskenut lastinsa? Werewolfin lentäjä kysyi radiossa.

-On. Joko joku näkee meidän omat sotilaamme? Kysyi toinen lentäjä.

-Missä?

Lentäjä käänsi kopteria polkimella hiukan vasemmalle ja oikealle. Sitten hän vilkaisi taas monitoriin. Siviileitä ei näkynyt.

-Siviilit katosi näytöstä!

-Ei hätää, ketju on jo vastassa! Radiosta kuului Mustien barettien johtajan ääni.

Kaikki tuntui tapahtuvan nopeasti. Yhtäkkiä viidenkymmenen metrin päässä oleva talo syttyi tuleen.

-Siellä!

-Ne perkeleet pisti talon tuleen, mitä helvettiä varten?

-Ollaan tulossa talon luo! Ei näy…

Lentäjä näki nyt monitoristaan mustien barettien etenevät hahmot. He etenivät kyyryssä.

 

 

Epätoivoinen suuttumus ja paniikki nosti päätään. Itkeä ei saanut.

-Ne saatanan helvetin paskiaiset! Jari kirosi.

-Vitun elukat! Mika huusi.

-Aikooko ne saatana vieköön kiduttaa meitä tahallaan?

-Jari helvetti soikoon! Meidän on pakko juosta! Äänessä kuulsi epätoivo, lopullisuus.

-Kamat pitää hakee sieltä kellarista!

Sitten he juoksivat. Metsästä oli tullut tuomion paikka.

Hetkessä kaverit olivat kellarin luona ja hyppäsivät sisään.

-Nopeesti, nopeesti! Jari karjui.

Todellakin uskomattoman nopeasti, paniikin vimmalla, he repivät tavaransa kellarin rikotusta ikkunasta ulos. Makuupussit toisessa kädessään he syöksyivät itsekin ulos.

-Mika, ne tulee tänne…odota hetki. Jari puhui sekavasti.

-Mitä helvettiä nyt?

Jari ei vastannut vaan hyppäsi takaisin kellariin.

Mika kurkisti hädissään Jarin perään ja näki Jarin sorhaavan tulta kynttilään.

-Voi vitun ääliö! Mika karjui. ..Tuosta ei ole mitään hyötyä, tuo metsäpalo sytyttää tän kuitenkin tuleen!

Mika kurotti kätensä Jarin hihaan ja vetäisi. Samassa juuri syttynyt kynttilä kaatui. Jari karjui.

-Voi perkele!

Kellarissa leimahti.

Mika kiskoi Jarin ylös raivokkaasti, liekit eivät ehtineet tarttua häneen.

-Voi perkeleee! Siellä on sytytysnestettä lattiallaaaa!! Jari huusi.

-Nopeesti pois!

-Mikaa! siellä on RETKIPOLTIN!! Tajuutko, se säiliö räjähtää kohta….!

Pojat pinkaisivat juoksuun. Sitten leimahti, Mika kaatui matalaksi ja vetäisi Jarinkin mukaansa. Leimahdus oli nopeasti ohitse. He vilkaisivat taakse ja näkivät talon seinusta roihuavan liekeissä. Koko piha oli valaistu. Kopterien jyminä toimi mielettömänä taustamusiikkina maanpäälliselle helvetille.

Jari katseli avuttomana puitten seasta näkyvälle pellolle.

Siellä näkyi sotilaita. Hän nielaisi. Ei pakoreittiä.

-Mika! Hän karjaisi ja osoitti pellolle, sen kauemmassa laidassa näkyi sotilaitten pieniä hahmoja. Ne lähestyivät nopeasti.

-Saatana! Ei päästä enää minnekään!

-Tää on saatana ansa!

He ryntäsivät aseet kädessään navetan kulmalle. Epätoivoisesti piiloa tai pakoreittiä vilkuillen.

-On yks keino! Jari karjaisi Mikan korvaan.

Mika katsahti Jariin silmät verestävinä. Jaksamatta enää uskoa.

 

 

-Ne juoksee varmasti teistä poispäin, ehkä pitkin teidän ketjuanne! En erota niitä monitorista, ne voi olla jo niin lähellä!

-Ketjusta ei pääse läpi! Baretti karjui kopterilentäjälle.

Baretit etenivät rauhallisesti eteenpäin.

-Niitten on pakko olla ketjun ja palorintaman välissä!

Baretit etenivät talon ohi, he olivat jo tarkistaneet aitan joka oli pihapiirissä. Viimeiseksi he sytyttivät senkin tuleen.

Ketju oli järjestelmällinen. Paniikki alkoi hiipiä sotilaitten mieliin, minne helvettiin ne olivat kadonneet.

Kopterit leijuivat ja kaartelivat palorintaman päällä pitämässä savua poissa etsijöitten tieltä. Hokumit ja Havocit erottuivat painajaismaisena näkynä tulen loimotuksen heittäessä niiden pohjapanssareihin oranssisen värin roottoreiden välähdellessä pirullisen valon loisteessa. Kaikkea säesti mieletön lapojen jytke.

-Näkyykö monitoreissa mitään! Sotilas huusi radioon.

-Ei näy mitään, nyt tuli alkaa häiritä liikaa, olette jo melko lähellä rintamaa.

-Sen voi kyllä todeta täällä alhaalla!

-Tilanne? Karamazovin ääni kajahti lentäjien kuulokkeissa.

-Huono, siviileitä ei näy.

-Miten se on mahdollista?

-En tiedä, ketju kohtaa hetken kuluttua palorintaman!

-Etsikää, Mustat Baretit perääntykää tulirintaman edellä, ne ovat piilossa lähellä tulirintamaa!

-Selvä! Kuului huuto radioon.

 

 

-Mennään tohon saatanan paskakärriin! Jari sanoi.

-Olet sä hullu!

-En! Jos se ei oo täynnä, niin sinne voi mennä!

Mika katsahti ympärilleen. Sotilaat alkoivat jo näkyä paljon selvemmin. Nyt alkoi jo erottaa heidän barettiensa ääriviivat. He olivat onneksi vielä näkösuojassa.

-Sinne sitten! Mika vastasi.

Paniikissa he loikkivat parinkymmenen metrin matkan lietekuljetusvaunun luo.

Jari vilkaisi kärrin täyttömittaria ja totesi kärrin olevan tyhjä. Mika loikkasi kärrin perän taakse ja ryhtyi vääntämään peräosan luukkua auki.

-Auta Jarri saattannaaaa…! Mika huusi.

-Hetki! Jari vastasi. Hetkeä myöhemmin kuului särkyvän lasin kilinää, Jari oli rikkonut kärrin täyttömittarin. Sitten hän syöksyi vääntämään vivusta josta peräluukku aukeaisi.

Hetkessä se rämähti auki.

-Nopeesti sisään! Jari karjui. Mä tiedän miten sen saa näyttämään siltä että se on kiinni kun me ollaan sisällä!

Mika potki rinkkansa sisälle ja alkoi itse ahtautua luukusta sisälle. Ilma sisällä oli tunkkaista, haju oli miltei niin paha ettei voinut hengittää. Mika tunsi miltei tukehtuvansa sisällä. Hän pakottautui työntymään syvemmälle tyhjään lietelantakärryyn.

Hetkeä myöhemmin hän tunsi kuinka Jari työnsi oman rinkkansa sisälle ja syöksyi sisään.

-Jari, täällä ei voi hengittää kunnolla!

-Pakko!

Mika tunsi kuinka Jari kääntyi ja työnsi kätensä ulos nostaakseen luukun paikalleen. Hetkessä maailma kärryn sisällä pimeni täydellisesti.

-Toivottavasti ollaan turvassa. Mika haukkoi lyhyitä henkäyksiä.

-Shhhhh…

Ulkoa kuului ääniä, huutelua. Jotakin kolahteli ulkopuolella. Sitten kaverukset jättivät muutaman sydämenlyönnin väliin, kun kärryn ohi kulki kaksi huutelevaa sotilasta, kumpikin eri puolilta.

Jari rukoili, että kärryn luukku ei tipahtaisi. Se oli kovin hatarasti paikallaan. Hän ei ollut koskaan toivonut niin paljon.

Muutama kyynel valahti Mikan poskelle, osaksi kyyneleet johtuivat huonosta ilmasta osakseen taas pelosta ja toivosta.

Kului muutama piinallinen hetki jolloin he eivät kuulleet mitään muuta kuin kopterien lapojen jytkytyksen.

Yhtäkkiä jokin räjähti, melkoisen lähellä. Niin lähellä että se tuntui kärrin sisällä.

-Se saamarin traktorin polttoainesäiliö… Jari kuiskasi.

Mika ei vastannut, häntä kauhistutti.

Piinalliset sekunnit heidän helvetissään kuluivat. Hitaasti, aivan liian hitaasti.

-HEI SAATANA! Mika karjaisi. ..Tuo kohta on alkanut lämmetä!

He kumpikin tiesivät mitä se merkitsi. Polttoainesäiliöstä oli sinkoutunut jotain mikä kuumensi heidän piilopaikkaansa.

Yhtäkkiä kuului mieletön pamaus, heidän korviinsa koski. Lietelantakärrin seinät värisivät, säiliö rymähti kallelleen.

-Saatana! Mikä tuo oli? Jari kysyi ääni väristen, paniikki alkoi iskeä häneenkin.

-Hei tänne tulee savua! Mika karjaisi.

Savua alkoi tuprahdella sisään, sen oikein tunsi.

-ULOS! Jari huusi.

Pimeässä hän siirsi jalkansa luukun kohdalle. Enää ei voinut hengittää.

Mika töni Jaria selkään. Hän huusi äänettömästi.

Jari potkaisi luukkua.

Se ei auennut.

Epätoivon kyyneleet purskahtivat hänen silmiinsä.

Joko tuomio oli tullut?

Saatana.

Mika työnsi Jaria raivoisasti eteenpäin.

Jari potkaisi uudelleen.

Eikä luukku auennut.

Kuoleman hetki oli tullut.

Hän potkaisi luukkua kaikella voimallaan.

Se ei auennut sittenkään. He kuolisivat, Jari ajatteli.

Jari oli tukahtumaisillaan.

Viimeisenä hetkenään Jari tajusi että luukkua piti nostaa.

Mika hänen takanaan lakkasi työntämästä. Sitten Jari sai luukun auki. Hän syöksyi raivohulluna ulos. Mika ei tullut. Oliko hän kuollut? Ajatukset vilisivät Jarin päässä.

Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Hän vetäisi ilmaa sisäänsä ja työnsi ylävartalonsa takaisin sisälle. Siellä hän tavoitti Mikan jalat ja alkoi vetää häntä ulos. Mika liikahti, hän tarrasi kiinni rinkkoihin, jotka olivat vielä sisällä. Ne valahtivat ulos hänen mukanaan.

Ulkopuolella Mika vetäisi henkeä ja yski.

-Saamari häivytään! Hän totesi.

Jari vilkuili ympäri pihaa. Jokainen rakennus paloi. Heidän allaan oleva lyhyt ruohikko oli näemmä syttynyt tuleen ja räjäyttänyt toisen säiliön renkaista. Rengas savusi runsaasti. Sotilaita ei näkynyt. Se saattoi kuitenkin johtua savusta jota piha oli täynnä. Siihen ilmestyi väliaikaisia aukkoja.

Jari veti Mikan ylös.

-Mentiin!

Mika kaappasi rinkkansa ja säntäsi juoksuun. Hetkeä myöhemmin Jari seurasi häntä.

Parisataa metriä juostuaan he näkivät pellolla jököttävän kopterin.

-Saamari! Mika kirosi hengästyneenä ja yskien.

-Juostaan vain tuota tietä pitkin, kuulitko?!

-Miks helvetissä?

-Ei ne tuolta kopterista näe meitä, ja jos näkevät niin luulevat omiksi!

Kaverukset kiihdyttivät vauhtiaan ja juoksivat talolle johtavaa tietä pitkin. Pellon ja heidän välissään oli kaistale tiheää puustoa.

-Jarri! Painutaan ton pellon jälkeen metsään!

-Okei!

He syöksyivät puuston sekaan kun eivät enää erottaneet peltoa.

-Mika, Mika…me päästiin just pakoon….

-Niin päästiin. Mika vastasi lyhyesti.

He jatkoivat juoksuaan. Oli vaikea keskustella juostessa. Mika pysähtyi ja tarrasi kiinni Jarin hihasta.

-Ei juosta. Mä en jaksa ja näin voidaan puhua, ja ei kuulu myöskään niin pirunmoinen mekkala meistä.

-Joo, mäkään en jaksa.

-Minne nyt?

-Ei aavistustakaan…kai yhä sinne Joensuuhun?

-Joo….Missä me nukutaan?

-Kai on laitettava teltta jonnekin pystyyn. Vai mitä?

-Mutta tällä kertaa jonnekin piiloon, mielellään mä haluaisin taas jonnekin kellariin.

-Miten hitossa ne oikein löysi meidät?

-Helvetti kun tietäisin, kun mitään koptereitakaan ei lennellyt siellä.

-Totta.

 

 

-Helvetti! Karamazov kiroili laitteidensa edessä.

-Herra majuri mikä mahtaa olla syynä ettei heitä ole vielä löydetty? Eräs viestimiehistä kysyi.

-Miten voisi odottaakaan, että ensimmäisellä paikannuksella saamme naulittua heidät? Karamazov kysyi ivallisella äänellä.

 

 

-Vetäytykää ketjussa takaisin, uudelleen ryhmittyminen ruudussa 236, siitä kopteriin, varmistukset pellon laidoille! Mustien barettien johtaja käski radioon, jokainen sotilas kuuli sen korvaradiostaan.

Baretit aloittivat vetäytymisensä. Siviileitä ei löytynyt.

Kopterit kaartoivat kohti Onttolaa, kaksituntinen operaatio oli ohi. Siviileitä ei saatu kiinni. Sekin oli mahdollista, että siviilit olivat tehneet itsemurhan, olivathan he suomalaisia. Ja Karamazoville tehdyn luonnekuvauksen perusteella he olisivat voineetkin tehdä niin.

Pojat olivat vain yksinkertaisesti kadonneet kuin tuhka tuuleen. Karamazovin vaisto kuitenkin sanoi, että pojat olivat yhä hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Eikä Karamazov aikonut antaa periksi. Ei tosiaankaan.


(Kirjoittaja huomauttaa: Jälleen tulee pitempi pätkä kerralla. Saatte lukemista juhannuksen ajaksi. Olen itsekin poissa maisemista muutaman päivän.)

 

                      20.

 

GRU:n päämaja, Kreml.

 

 

-Helvetti, voisivatko ne olla nämä kaksi näissä kuvissa? GRUn agentti ojensi kuvia toiselle.

-Ehkä ne voisivatkin, etsitään lisää niistä kuvia ja suurennetaan… Nuohan ovat niitten toimittajien kameroista?

-Joo, niinhän nämä on.

Hetkessä paikalla oli muitakin GRUn miehiä. Ja nopeasti kuvia löytyi lisää. Sitten ne syötettiin tietokoneeseen.

Hetken kuluttua ensimmäistä kuvaa suurennettiin niin, että kaksi nuorta miestä peitti koko kuvaruudun.

-Hei, kuvaus täsmää heihin!

-Joo niinhän se täsmää,.. nämä ne voisivat olla.

-Katsokaas poikien jalkoja, eikös näykin vain jälkiä siitä punaisesta mönjästä sieltä pellolta…

Jokaisella ajatuskulku eteni tiettyyn pisteeseen…

-Joka taas siis tarkoittaa sitä että nämä pirulaiset kävi siellä pellolla ennen ketään muuta!

-Helvetti, näitä ne on siis…

-Nopeasti arkistoon! Suurentakaa pärstäkuvia, ja pitää päästä nyt Suomen passirekisteriin!

-No se nyt ei ole mikään ongelma, kun se uusittiin niin me saimme sinne pääsyn automaattisesti, tai siis hiukan niin kuin väkipakolla, katsokaas, se Juri Kulik murtautui sinne…tiedättehän Jurin?

-Mikään ei ole hänelle este! Kaikki sanoivat kuorossa. Se oli Kulikin itsensä tunnuslause.

Puolta tuntia myöhemmin Kremlin tietokonehallissa otettiin yhteys Suomen passirekisteriin, Suomen rikospoliisin omalla tunnuksella. Ja kuitenkin niin että passirekisterin tietokone ei edes huomannut että joku käytti sitä, sen murtosuojaukset eivät olleet kovinkaan korkeatasoiset. Kulik oli asialla.

Etsintä rajattiin Polvijärven alueeseen, oletettiin siviilien olevan paikallisia. Olivathan he käyneet koneen luona ensimmäisinä ja tuntuivat tuntevan maaston.

Tietokonetta ei etsinnässä voinut käyttää muuten kuin tietojen hakemisessa, koska toimittajien kuvista suurennetut kaasvokuvat olivat sen verran huonolaatuisia, että tarvittiin ihmissilmää vertailuun.

Kun asetettiin vielä lisärajauksia etsinnälle, kuten ikä ja hiusten väri (sen verran tietokonekin pystyi kuvia käsittelemään), etsintä nopeutui huomattavasti. Muutamaa tuntia myöhemmin heidän henkilöllisyytensä selvisi.

-Kappas vain! Toisellahan onkin venäläinen sukunimi!

-No niin näyttää olevan ei ihme että on niin viisas kaveri..hehheh..

-Ja paskat nehän tappoi meikäläisiä siellä metsikössä!

-Joo se on kyllä totta…

-Toinen heistä asuu alle puolen kilometrin päässä siitä ysivitosesta, ja toinen parin kilometrin päässä, paikallisia siis…

Kenraali Domodedovov oli saapunut GRU miesten selän taakse.

-Elikkä he tuntevat näemmä maaston kuin omat taskunsa, onko heistä mitään merkintöjä meillä? Kenraali Domodevov kysyi.

-Onpa hyvinkin, toinen heistä on radioamatööri!

-Kävikö meillä niin hyvä tuuri? Ja jos vielä niillä olisi radiot mukanaan…

-…Niin voisimme suuntimalla paikallistaa heidät varsin helposti! GRUn mies jatkoi.

-Koska radiopeitteemme alueella ei välttämättä yllä radioittensa taajuksille he ovat tähän asti voineet käyttää niitä häiriöttä. Toinen GRU-mies jatkoi. Hän oli GRUn johtavia radioasiantuntijoita.

-Niin…toivotaan, kai me pystymme…? Domodedovov kysyi.

-Totta kai, luulisin, että jos heillä on radiopuhelimet, niin ne ovat  70 cm:n aallonpituudella toimivia käsipuhelimia joita yleisesti radioamatöörit käyttävät…

-Helvetti! Sittenhän he ovat saanet yhteyden jonnekin ulkopuolelle!

-Eivät.

-Miksi hitossa!

-Koska 70 cm aallon pituus tarkoittaa myöskin lyhyttä kantomatkaa, alle 50 km, sanoisin…riippuu tehosta, mutta varmasti alle 50 km..

-Luojalle kiitos! Muuten olisimme olleet ongelmissa.

-Uskoisin, että heidän lähetteensä pystytään paikallistamaan Joensuusta varsin helposti, sinne täytyy vain saada oikeat laitteet..

-Te lähdette sinne puolen tunnin päästä suoralla lennolla, ja hommaatte ne vehkeet mukaanne, minun nimeni auttaa, onnistuuko?

-Totta kai herra kenraali! Laitteistot saamme täältä Moskovasta…

-Tiedän kyllä mistä ne saadaan, nyt tarvitsen vain puhelimen…

Domodedovov juoksi lähimmän puhelimen ääreen.

-Kohta me saamme ne kiikkiin… GRU-mies myhäili toiselle.

-Toivottavasti, jos niillä siis on mitään radioita.

-Luulen, että on! koska miten he olisivat muuten pystyneet harhauttamaan niitä mustia baretteja siellä metsikössä niin täydellisesti?…

Se radioasiantuntija, joka oli paikalla, sattui olemaan eräs alan huippuja. Hän oli itsekin radioamatööri ja omasi todellakin huomattavan radioasiantuntemuksen. Hänen nimensä, Georg Karamazov, tunnettiin laajalti koko GRU:ssa. Hän oli radioon perustuvan jäljityksen ja salakuuntelun mestari. Hän oli se joka puhdisti lähetystöt salakuuntelulaitteistoista.

Viiden minuutin kuluttua GRU:n radioasiantuntija seisoi Kenraalin vieressä suorittamassa tavaratilaustaan. Eikä tällä kertaa tarvinnut tuntea mitään rajoituksia. Hän sai ottaa mitä ikinä halusikin.

-Kestää ainakin pari tuntia ennen kuin nämä saadaan kentälle ja lähtemään

-Selvähän se, sinä lähdet 20 minuutin päästä lentokoneella suoraan, haluan saada ne äkkiä käsiini ja sinä menet katselemaan maisemia etukäteen ja laittamaan sinne tilat vehkeille valmiiksi. Domodedovov sanoi Karamazoville.

-Selvä, herra kenraali.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Karamazov istui autossa matkalla lentokentälle jossa häntä odottaisi kaksipaikkainen SU-27 hävittäjä. Sillä hän olisi itse paikan päällä alle tunnissa. Hänen tarvitsemansa tavarat tulisivat kolme-neljä tuntia hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua Georg jo sovittelikin kypärää päähänsä isonokkaisen hävittäjän vieressä. Tottuneesti, hän oli aikanaan lentänyt itsekin, hän hyppäsi ohjaamoon sovitteli itsensä mukavasti istumaan ja kiinnitti syöksyvyönsä automaattikiristimellä. Sitten mekaanikko kumartui hänen ylleen ja veti heittoistuimen varmistussokat irti. Kone lähti rullaamaan melkein heti mekaanikon vedettyä portaat koneen vierestä.

 

 

Kreml.

 

 

Presidentti Vladimir Marazov istui Yhdysvaltojen suurlähettilään edessä, ja raivoissaan.

-Mitä helvettiä siellä tapahtuu! Suurlähettiläs kysyi.

-Ei mitään mikä kuuluisi teille, kuulkaas suurlähettiläs, te tiedätte varsin hyvin, että meillä ja Suomella on hyvät suhteet, ja niin kuin olen jo selittänytkin, siellä tapahtui pieni myrkkyonnettomuus ja meidän armeijamme hoitaa asiaa, tämä käy samalla varsin hyvästä harjoituksesta sotilaillemme

-Mutta kuten minäkin sanoin, tuskin siellä nyt sentään jatkuva-aikaista ilmapartiointia ja viittäsataa tankkia tarvitaan…ja siellä tuntuu olevan niitä helvetin SPETSNAZ-joukkojakin

-Minähän sanoin että tämä käy myös harjoituksesta meille, ja Suomi on vallan hyvin kaikesta tietoinen!

-Niinpä! miksi sitten suomalaiset tuntuvat pysyvän visusti teistä erillään?

-No, katsokaas, tämä onnettomuus on meidän vikamme ja….

-Satelliiteiltamme olemme saaneet erinomaista tietoa alueelta, teidän porukkannean pyörivät siellä kuin heikkopäiset!

-Kuten sanoin, harjoitukset.

-Saamme varmasti lähiaikoina lisätietoa tapahtumista siellä! kiitoksia ajastanne herra presidentti..

Sen sanottuaan suurlähettiläs käännähti kannoillaan ja poistui ovesta, josta oli tullut vain neljä minuuttia aikaisemmin.

Vladimir myhäili sekä tyytyväisenä, että raivoissaan. Häntä raivostutti se, että Yhdysvaltojen piti puuttua heidän omiin asioihinsa sekä se, että suurlähettilään kielenkäyttö oli kohteliaisuudesta kaukana. Hän oli tyytyväinen siihen, että kun MYRKKY aloitettiin olivat parhaimmat USA:n vakoilusatelliitit olleet taivaanrannan takana ja toiset taas olleet suunnattuna aivan toisaalle. Nyt he kuitenkin näemmä olivat kuitenkin älynneet alkaa kuvata sieltäkin päin. Vladimir toivoi ja rukoili, että jenkeillä ei ollut myyrää sillä hetkellä GRU:ssa eikä sen puoleen armeijan johdossakaan. Muuallahan vakoilijoita löytyi, se oli varmaa. Olihan GRU:llakin omat myyränsä, jopa CIA:ssa.

 

 

Onttolan lentokenttä.

 

 

Georg Karamazov kiipesi pois SU-27 hävittäjästä Onttolan lentokentällä. Hän katseli ympärilleen, haisteli ilmaa ja alkoi kävellä lentokenttärakennusta kohti. Toivottavasti niillä siviileillä on ne radiot, hän ajatteli, muuten tämä kaikki on turhaa.

Hän ei ollut kertonut koko totuutta Domodedovoville. Todellisuudessa oli täysin mahdollista että 70 cm käsipuhelimellakin saisi yhteyden alueen ulkopuolelle. Riippuen tietenkin käsipuhelimistakin. Hän uskoi kuitenkin, että jos heillä olisi ollut sellaiset käsipuhelimet joilla oli mahdollista ottaa yhteys ulkopuolelle, he olisivat tehneet sen jo. Ainakin toivottavasti siis.

Neljä tuntia myöhemmin Karamazov järjesteli upouusia suuntimalaitteistojaan Onttolan lentokentän läheisessä varuskunnassa. Kolmen tunnin kuluttua suurin piirtein kaikki oli valmiina testausta varten.

Osa laitteistoista oli sijoitettu antenneineen kiitoradan toiseen päähän. Toiset antennit ja Karamazov mittauslaitteineen ja ilmaisimineen oli sijoitettu varuskuntarakennuksen korkeimman rakennuksen katolle ja ylimpään kerrokseen. Näin saataisiin sopivasti selville tarkka sijainti kiitoradanpään ja varuskunnan suuntimien ristikohdasta.

Sitten oli tehtävänä vain odottaa. Tuskaisesti vain odottaa ja toivoa.

 

 

Kaverukset.

 

 

-Jari, mitähän helvettiä ne on tehny ihmisille keskussairaalassa?

-Voi helvetti, niin just…mitäpä muutakaan kuin tappaneet.

-Ei ne nyt niin elukoita ole!

-Mitä muuta ne olis voinu?

-No en mä tiedä, mutta ei kai ne nyt helvetissä…

-Niin just, perkele…

 

 

Onttolan rajasotilaskoulu.

 

 

Karamazov ei keksinyt itselleen mitään virallista tekemistä. Niinpä hän päätti järjestää harjoituksen.

-HÄLYTYS! Paikantakaa kohde…. Hän vilkaisi laitteistoihin jotka rekisteröivät montakin venäläisten omaa kohdetta. ….taajuudella 352.375 Megahertsiä!

Viestimiehet ryntäsivät tuoleilleen ja aloittivat suuntausmittauksen.

-Kohde liikkuu nopeasti, suunta suunnilleen nolla-kaksi-nolla etäisyys noin 10 kilometriä, tarkka paikannus mahdoton, kohde liikkuu hyvin nopeasti, sanoisin että lentokone, meidän oma hävittäjämme! Viestimies ilmoitti hetken kuluttua.

-Kytkekää kaiuttimeen… Karamazov käski.

Huone tulvahti täyteen nopeaa venäjänkielistä puhetta. Lentokone teki rutiini-ilmoitustaan.

-Aivan oikein kersantti, hyvin tehty, nopeaa toimintaa. Hän sanoi.

-Kiitoksia herra Majuri!

Karamazovin sotilasarvo oli tällä kertaa majuri. Se sattui olemaan mikä milloinkin, liittyen tehtävään.

Hetken kuluttua hän asteli takaisin ikkunan ääreen ja katseli ulos. Hänen teki mieli kahvia.

-Onko valmista kahvia? Hän kysyi lähimmältä viestimieheltä.

-Kyllä on, majuri, tuonko?

-Älkää, käyn itse hakemassa.

Hän käveli toiseen huoneeseen ja kaatoi hyvältä tuoksuvaa mustaa nestettä kuppiinsa. Hän huokaisi tyytyväisenä, hän oli pinttynyt kahvinjuoja.

Seuraavaksi hän käveli takaisin ja kaivoi salkustaan kohteista suurennetut kuvat. He näyttivät nuorilta. Kovinkaan tarkkoja reilusti suurennetut kasvokuvat eivät olleet, mutta tunnistamaan niistä pystyi. Kummallakin näytti olevan puolittainen hymy naamallaan. Toisella oli pilottitakki. Karamazovilla oli jo tiedossaan, että hän oli lentäjä, yli vuosi sitten lupakirjansa suorittanut. Toisesta taas ei ollut kovinkaan paljoa tietoa, ainoa tiedonsiru joka löytyi oli, että hän oli ainakin ollut aikanaan jonkinlainen partionjohtaja ja todennäköisesti siis tiesi jotain luonnossa selviämisestä.

Karamazovin mielestä he vaikuttivat jotenkin kummallisilta, päätellen siitä, että he olivat ensimmäisinä rynnänneet koneen luo piittaamatta silloisesta mahdollisesta räjähdysvaarasta he vaikuttivat kummallisen rohkeilta, miltei uhkarohkeilta, ehkäpä he olivat luulleet koneessa olevan ihmisiä. Niin sen täytyi olla.

Hetken Georg tuijotti kuvia. Mielessään hän teki heistä perivihollisiaan. Hän vannoi löytävänsä heidät.

-Helvetti, teidät löydetään, ette pakene minua! Hän ajatteli vahingossa ääneen.

-Anteeksi mitä, herra majuri? Eräs viestikersanteista kysyi.

-Mitä…krhm..ei mitään, taisin ajatella ääneen.

Kersantti kääntyi pois tuhahtaen. Karamazov painoi mieleensä kersantin halveksuvan asenteen.

Karamazov oli saanut radiopaikannustehtävänsä lisäksi asiakseen hoitaa jäljitystä GRU:n taholta itse MYRKKY-alueella. Niinpä hän saattoi käyttää mitä tahansa keinoja poikien löytämiseksi, ja niin hän aikoi tehdäkin.

 

 

Joensuu, Pohjois-Karjalan.

 

 

Pohjois-Karjalan keskussairaala oli nyttemmin miltei kokonaan venäläisten käytössä. GRU:n asettama salainen ryhmä oli toteuttanut siellä varsin nerokkaan operaation.

Operaatio oli tietenkin julma ja joittenkin mielestä täysin tarpeeton. GRU oli kuitenkin eri mieltä. Se helpotti operaatio MYRKKY:ä erittäin paljon. Mitäpä venäläiset olisivat tehneet sadoille sairaalan potilaille, heitä kun ei voinut edes kuljettaa minnekään.

Operaatio tehtiin niin, että se ulkoisesti näytti onnettomuudelta. Ensinnäkin sairaalarakennuksen kolme ylintä kerrosta räjäytettiin taivaan tuuliin, tietenkin joitain osia niistä oli yhä pystyssä, jotta alimpia kerroksia voitiin yhä käyttää. Seuraaviin kerroksiin, kerroksia oli kaikkiaan kolmetoista, suihkusi pahaksi onneksi ilmanvaihtokanavien kautta tappavaa myrkkykaasua rikkoontuineista säiliöistä. Keskussairaalarakennus täyttyi hetkessä tappavasta kaasusta. Sen viimeisteli ylimmissä ehjissä kerroksissa leimahtaneet napalmisäiliöt jotka olivat tietenkin pahaksi onneksi olleet juuri menossa ylhäällä odottavaan kopteriin, joka sekin oli näytön vuoksi räjähtänyt.

Operaatio oli vaatinut myös venäläishenkiä. Mutta sen verran GRU oli päättänyt uhrata MYRKKY-operaation hyväksi. Eikä venäläisiä kuolleita sotilaita ollut kuin 15.

Tehtävä oli toteutettu MYRKKY-operaation toisena päivänä. Päivää myöhemmin sairaalarakennukset oli jo voitu ottaa venäläiskäyttöön. Suurin osa laitteistoista oli säilynyt ehjänä, näin saatiin venäläiskäyttöön melkoisen paljon uutta lääketieteellistä teknologiaa.

 

 

Kaverukset.

 

 

Mistään sairaalaoperaatiosta metsässä marssivat pojat eivät  tietenkään tienneet. Jopa harvat venäläisetkin tiesivät siitä, olihan se ollut salainen.

-Kohta me ollaan perillä. Mika kuiskasi.

-Joo, tossa on kiikari, vaikka ei siitä mitään hyötyä nyt ole.

Jari ojensi kiikarin Mikalle.

-Jos tulee pakotilanne, niin kiinnijääminen on melko todennäköistä, ja sen takia ajattelin, että olis ehkä parempi jos me kumpikin lähdettäis eri suunnille! Jari kähisi.

-Joo, kyllä se mulle käy, onhan meillä radiot, mitenkäs sä pärjäät ton rinkan kanssa sitten?

-No en tiedä, kai jotenkin, se hämää katsos aika kivasti kun me lähdetään eri suuntiin…alkaa kyllä vaikutta hiukan typerältä idealta tää koko lähteminen tänne, ainakin jos siellä on sotilaita.

-Älä maalaa piruja seinille!

 

 

Kreml.

 

 

Kremlin muurien takana Presidentti Vladimir Marazov käveli kohti suurta rakennusta, joka oli muuttunut tietokonekeskukseksi ja oli näin ollen sisäpuolelta täynnä johtosekamelskaa. Vladimir itse ei ymmärtänyt tietokoneista paljoakaan, kuitenkin hän oli erittäin tietoinen niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Nyt hänen aikomuksenaan oli mennä hakemaan itselleen jonkinlaista kansiota alueella seikkailevista siviileistä ja myöskin mennä neuvotteluun joka pidettiin kenraaleiden, presidentin ja tiedemiesten kesken. Oli tarkoitus taas kerran pohtia eri ratkaisuja MYRKKY operaation ongelmaan. Proriv tappoi jatkuvasti ja ei tiedetty milloin se ehkä alkaisi levitä. Itse asiassa siitä ei tiedetty käytännöllisesti katsoen yhtään mitään.

Vladimir astahti sisälle rakennukseen ja katseli ympärilleen. Hetkeä myöhemmin hän käveli kasa papereita käsissään neuvotteluhuoneeseen, jonne oli levitetty suuri valkokangas ja pöydällä oli tietokone.

-Herra presidentti! Hänen sivultaan kuului ääni. Se kuului hänen lähimmälle neuvonantajalleen.

-Niin?

-Olemme valmiit aloittamaan!

-Noh, mikäpäs siinä sitten..

Yhtäkkiä huoneeseen virtasi useita ihmisiä, suurimman osan Vladimir tunsi hyvin ja muut hän oli nähnyt jossain. Niin kuin hänellä itselläänkään, ei monellakaan ollut asepukua päällään.

Hikiset miehet istahtivat alas tuoleilleen.

-No niin, hyvät herrat, onko mitään uutta? Presidentti aloitti, hän istui pöydän päässä.

-Ei pahemmin mitään herra presidentti.

-tiedättekin varmaan jo, että niitä siviileitä jäljitetään nyt radiolla? Toinen ääni kysyi.

-Kyllä tiedän, onko tuloksia?

-Ei.

-No, hyvät herrat tiedemiehemme, onko mitään näkyvissä?

Kuului vaimeata mutinaa.

-Herra presidentti, me emme ole edenneet tutkimuksissamme kovinkaan paljoa.

-Eli siis?

-Mitään nopeaa ratkaisua ei ole olemassa.

-Aina on jokin ratkaisu! Marazov sanoi.

-Herra presidentti, on vain yksi nopea ratkaisu, Pieni siviilipukuinen mies sanoi pöydän laidalta.

-Ja mikähän se mahtaisi olla?

Pieni mies nousi seisomaan.

-Niin…tämä on siis sellainen viimekäden ratkaisu siis…

-Noh, kertokaa!

-Voisimme räjäyttää siellä muutaman kilotonnin ydinräjäytyksen niin että nollapiste sattuisi sen TU-95 koneen kohdalle, niin saataisiin… Hänet keskeytettiin.

-Tuo on aivan järjetöntä! Eräs kenraaleista huudahti.

-Siinä ei ole mitään järkeä herra presidentti! Eräs tiedemiehistä sanoi.

-Antakaa hänen puhua loppuun, Vladimir tiuskahti.

-Niin, siis… niin saataisiin alue sellaiseksi, että kukaan ei menisi sinne tarpeellisen pitkään aikaan, ja toisekseen voitaisiin sanoa että ydinlataus räjähti vahingossa ja niin päästäisiin myöskin niistä pirun siviileistä ja kukaan ei koskaan saisi tietää ELIPTONista totuutta!

-JÄRJETÖNTÄ!

-Se ei voisi onnistua, tiedättehän, että se voisi johtaa todella pahaan kriisiin yhdysvaltojen kanssa, poliittinen tilanne on jo nyt tullut epävakaaksi!

-Helvetti soikoon! eikö tuolla miehellä ole järkeä päässä? ELIPTON-laitoksen nykyinen johtaja osoitti sormella miestä joka ehdotuksen oli tehnyt.

-Vaikka hyötyä ajateltaisiin, herra presidentti, riskit olisivat liian suuret, USA saisi hetkessä selville asian oikean laidan… herra presidentti?

Vladimir tuijotti ikkunasta ulos.

-Aiotteko te tehdä niin….aiotteko, herra presidentti?

-EN, nyt tämä neuvottelu saa päättyä, jatkakaa te…minä menen.

 

 

Onttolan rajasotilaskoulu.

 

 

Karamazov sulki oven takanaan ja astui katolle. Katolta näkyi läheiselle lentokentälle. Kentän reunalla erottui lähtövalmiiksi laitettujen Kamov KA-50 Hokumien ja Mil MI-28 Havocien mustat siluetit. Auringonlasku väritti taas maiseman surumielisillä väreillään, tai niin ainakin Karamazov ajatteli.

Hokumeita oli tuotu MYRKKY-alueelle vasta Karamazovin saapumispäivänä johtuen siitä, ettei niitä sattunut silloin olemaan lähelläkään Suomen rajaa. Hokum oli ketterä ja tulivoimainen kopteri. Aikanaan niitä melkein myytiin jopa Englannin panssarintorjuntajoukoille, myynti kuitenkin peruttiin Marazovin tultua presidentiksi. Silloin otettiin uusi linja. Hokum oli erikoislaatuinen kopteri, siinä ei ollut ollenkaan peräroottoria, pääroottoreita oli kahdet jotka pyörivät erisuuntiin josta johtuen pääroottorien tekemä voimakas kiertovaikutus kompensoitui kokonaan. Tehoa löytyi, ja ketteryyttä.

Aikanaan Hokum oli jo laskettu vanhentuneeseen kalustoon, mutta nyttemmin sen ketteryyttä oli alettu taas arvostaa ja siitä oli tehty paranneltu malli. Paranneltuun malliin asennettiin kokonaan uusi elektroniikka, uusi tutka ja uusi aseistus, mikä teki siitä pelottavan vastustajan. Erityisesti kopteriin suunnitellut uudet lisäykset oli tarkoitettu, jotta siitä saataisiin tarpeeksi hyvä vastus lännen uudelle stealth kopterille, RAH-66 Comanchelle. Siltikään Hokumiin, NATOn koodinimellä Werewolfiin, ei lisätty minkäänlaisia stealth ominaisuuksia. Sen sijaan siihen lisättiin infrapunateknologiaa ja muita jäljityslaitteita joilla vain suinkin oli mahdollista paikantaa kopteria joka ei kunnolla näkynyt tutkassa. Myöhemmin sitten todettiinkin kuinka hyvä kopteri on ilmasta-maahan toiminnassakin kehittynyttä teknologiaa edustavine jäljityslaitteineen. Juuri sen takia se oli erinomainen tähän tehtävään. Ongelmana oli vain se, että siviilit piti saada kiinni elävinä.

Karamazovin ideana Hokumeihin oli kiinnitetty liekinheittimet. Niillä voitaisiin sytyttää takaa-ajotilanteessa siviilien takaa metsä tuleen, jolloin heidät saataisiin ajettua vastakkaiselta suunnalta tulevan sotilasketjun syliin. Tietenkin lisäaseistuksena koptereissa oli nokkatykkinsä, silläkin voisi olla pelotevaikutusta.

Ratkaisevan asiana heidän löytämisessään oli nopeus. Kopterit oli saatava lähtemään alle minuutissa paikannuksesta. Jokainen sijainti joka saatiin tallettui suuntimaleitteistojen tietokoneisiin. Sitten tietokone piirsi paikan kartalle ja nopeasti arvioitiin minne asti siviilit voivat siitä edetä ennen koptereitten saapumista, näin saataisiin kartalle piirrettyä alue joka olisi piiritettävä. Kaiken siis oli tapahduttava minuuteissa, lopulliset ohjeet koptereille annettaisiin kun ne olisivat jo lennossa. Näin kaiken siis pitäisi tapahtua, toivoi Karamazov mielessään.

Hetken aikaa Georg antoi vielä hiljaisen tuulen viilentää itseään ja katsahti vielä kaupungin suuntaan, ja poistui katolta. Alkoi tulla yö.

 

 

Palaneen talon lähistöllä.

 

 

Kahdensadan metrin päässä Mikasta ja Jarista seisoi puna-armeijan sotilas. Hän koetti tähyillä hämärään metsään, sieltä oli kuulunut jotain ääntä. Hän ei ollut varma mistään äänistä, aina kuului jonkinlaisia raksahduksia ja kahahduksia, toiset johtuivat eläimistä ja toiset taas heidän omista sotilaistaan. Tällä kertaa suunnalla ei pitänyt olla ainakaan sotilaita. Asia oli siis tarkistettava.

Hiljaa hän supisi radioon käskyn kolmelle partionsa sotilaalle tulla äänettömästi hänen luoksensa. Hetkessä mustanaamaiset sotilaat olivat hänen vierellään.

-Opasnost! Hän supisi venäjäksi. Vaara.

 

 

Kaverukset.

 

 

-Mennään, ei siellä tunnu olevan mitään, ei kuulu ainakaan…

-Okei, mennään. Mika vastasi

He jatkoivat asteluaan pusikossa. Sieltä oli mahdotonta nähdä edes pellolle, joka oli palaneen talon edessä.

 

 

-Voisiko siellä olla? Sotilas hänen takanaan sanoi.

-Ehkä…pakko tarkistaa.

Sotilaat levittäytyivät lyhyeksi ketjuksi, noin 50 metriä pituudeltaan. Sitten he alkoivat hitaasti ja äänettömästi kävellä eteenpäin. Kaikki oli todellakin pakko tarkistaa. Oli mahdollista, että siviilit yrittäisivät palata talon luo.

 

 

Edessä raksahti oksa.

Vaara. Jari nosti päänsä eteenpäin ja pudottautui matalaksi Mikan tehdessä samoin.

He tunsivat pelon värisyttävän vartaloitaan.

Jari painoi suunsa Mikan korvalle. Oli aika paeta.

-Siellä on sotilaita, mä oon siitä varma, mennään, tunnin päästä radiolla yhteys! Jari kähisi nopeasti.

Mika ei vastannut vaan nosti peukaloaan ja alkoi ryömiä taaksepäin. Jari lähti ryömimään toiseen suuntaan taaksepäin.

 

 

-Onko siellä mitään? Joku kysyi radiossa.

-Enpä oikein tiedä…ehkä joku eläin…nyt ei kuulu mitään.

Sotilaat astuivat pusikosta Mikan ja Jarin äskeiselle olinpaikalle.

-Ei näykään mitään.

Sotilaat tähyilivät ympärilleen.

-Ei täällä mitään ole, lähdetään syömään…

 

 

Kahdenkymmenen metrin päässä Jari painautui sammalta vasten ja toivoi, että rinkka hänen selässään ei näkyisi. Venäläisten puhe kuului.

Hän pidätti henkeään ja koetti olla vapisematta.

Missäkähän helvetissä se Mika mahtaa vapista?, hän ajatteli huolissaan ystävästään. Jari ei voinut käsittää miten hän voisi selvitä yksinään, etenkin henkisesti. Hän nielaisi.

Yhtäkkiä venäläiset lähtivät liikkeelle. Sydän hypähti kurkkuun.

Sitten hän tajusi, että venäläiset olivat poistumassa. Paljon äänekkäämmin kuin tullessaan.

Vielä viisi minuuttia Jari makasi vapisten paikallaan ja lähti ryömien kulkemaan takaperin. Kaksisataa metriä ryömittyään tiheän aluskasvillisuuden seassa hän nousi ylös ja kirosi mielessään. Ympärilleen vilkaistuaan hän lähti rauhalliseen kävelyyn, koettaen pitää mahdollisimman vähän ääntä.

 

 

Kreml.

 

 

Samaan aikaan koettiin hermojarepiviä hetkiä myöskin Moskovassa. Kremlissä, tarkemmin sanottuna ensiapurakennuksen aulassa.

-Repikää paita helvettiin! Hoitaja huusi.

Äiti Venäjän puolustusministeri makasi hervottomana rullasängyn päällä. Hänen kasvonsa sinersivät.

-Keittosuolaliinat, defibrillaattori 200 joulea. Naislääkäri pyysi.

Puolustusministeri oli äskettäin tuotu ensiapurakennukseen suoraan presidentin luota. Kukaan ei tiennyt mitä presidentin ja puolustusministerin tapaamisessa oli tapahtunut.

Keittosuolaliinat asetettiin paikalleen.

-EKG? Lääkäri kysyi.

-Viiva. Kuului vastaus.

Puhalluselvytys ja painelu jatkuivat.

-Valmiina! Lääkäri huusi.

Kaikki astuivat kauemmas puolustusministerin hervottomasta vartalosta.

-Defibrilloidaan.

Puolustusministerin vartalo nytkähti rajusti.

-Värinä jatkuu.

Paineluelvytystä jatkettiin, samoin puhalluselvytystä.

-Uudestaan.

Taas kaikki astuivat kauemmas.

-Defibrilloidaan.

Taas nytkähdys.

Lääkäri rukoili mielessään. Hän tiesi joutuvansa ainakin jotenkin syytteeseen jos ei saisi ministeriä virkoamaan. Epätoivo kalvoi jo häntä.

-400 joulea.

Defibrillaattoria säädettiin.

-Valmiina!….Defibrilloidaan.

Nytkähdys, …ja viiva.

Hoitajat jatkoivat salamannopeasti puhalluselvytystä painelun ohella.

-Adrenaliinia! Lääkäri käski.

Hetken kuluttua hoitaja suihkutti adrenaliiniseoksen ministerille asetettuun intubaatioputkeen, ei ollut ollut aikaa asettaa laskimokanyylia johon aineet olisi voinut ruiskuttaa.

-Valmiina!…Defibrilloidaan.

Nytkähdys,….helvetti, ei vieläkään mitään.

Puhallus- ja paineluelvytystä jatkettiin, aivan niin kuin pitikin.

-Lidokaiini! Lääkäri käski taas.

Hetkessä lidokaiini suihkutettiin intubaatioputkeen.

-Valmiina!….defibrilloidaan!

Nytkähdys ja…EKG:ssä näkyi pieniä merkkejä sydämensykkeestä.

-Voi luojan kiitos! Lääkäri henkäisi.

Sitten tilalle tuli taas viiva.

-Defibrilloidaan!

Nytkähdys ja….. ei mitään.

Lääkäri kirosi ääneen. Hänen uransa oli ehkä mennyttä.

-Defibrilloidaan!

Ei taaskaan mitään.

Tehoelvytystä jatkettiin vielä puoli tuntia. Sen jälkeen puolustusministeri oli pakko julistaa kuolleeksi, eikä ministerillä ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut mitään sydänvaivoja, vain korkeaa verenpainetta, sekin oli ollut hyvässä hoidossa.

Presidentti kirosi lääkärin alimpaan helvettiin kuullessaan elvytyksen tuloksesta. Sitten hän sulki puhelimen, hyvästelemättä.

 

 

Venäjän kansan presidentti, Marazov, istui raivoissaan tuolissaan. Hän oli juuri kuullut rakkaan toverinsa kuolleen. Ja hän itse oli siihen ehkä syypää. Paine kasvoi jatkuvasti. Kestäisikö hän itsekään?

Marazov ei mietiskellyt tuottaisiko GRU-upseeri Karamazovin operaatio tulosta. Hän koetti vain saada itsensä jälleen hallintaan. Ehkä hänen ehdottamansa operaatio olikin ollut liian pikainen suunnitelma. Nyt hänellä olisi joka tapauksessa käskyvalta jokaisen operaation suhteen.

 

 

Metsä, Kaverukset.

 

 

Mika läähätti hengästyneenä kolmen kilometrin päässä palaneen talon paikasta. Hän nojasi puuhun ja rukoili että Jarikin oli selvinnyt.

Mika oli maannut venäläisten läheisyydessä kymmenisen minuuttia kunnes oli saanut vapinansa hallintaan ja oli lähtenyt mahallaan ryömien liikkumaan kauemmas. Muutaman sadan metrin päässä hän oli sitten hypännyt pystyyn ja pinkaissut juoksuun. Hänen kuntonsa oli joutunut koville, hän oli juossut koko kolmen kilometrin matkan, miltei paniikissa. Eikä sellaisessa maastossa juokseminen ollut kovin helppoa, hän oli kaatunut pari kertaa melko pahasti.

Pahinta oikeastaan oli, että hän ei tiennyt missä oikein oli. Alkoi olla jo niin pimeää, ettei maamerkkejäkään nähnyt. Ja hän oli juossut paljon kauemmaksi heidän aikaisemmalta reitiltään.

-Helvetti! Hän kirosi ääneen, ääni katosi tuulen hiljaiseen huminaan.

Hetkisen aikaa hän mietti, jos hän oli tullut sivuun heidän reitiltään oli hänen palattava samaan suuntaan mistä hän oli tullutkin, tietenkin niin, että hän ei palaisi palaneen talon läheisyyteen vaan hiukan kauemmas, jossa hän toivoi tunnistavansa tuttua maastoa. Vielä hetken henkeä vedettyään hän lähti kävelemään takaisinpäin. Tällä kertaa sellaisessa kulmassa, että hän ei tulisi ollenkaan talon ja sen peltojen läheisyyteen.

 

 

Helsingin keskuspuisto.

 

 

Suomen puolustusministeri Pertti Huhtala asteli rauhallisin, kiireettömin askelin kohti Helsingin keskuspuistoa. Hän koetti olla kiinnittämättä huomiota kaupungilla hengaileviin kännisiin nuoriin. Silti hän ei voinut olla arvostelematta heitä mielessään. Miten alas Suomen nuoriso olikaan vajonnut. Ehkäpä nuorisollakin oli stressiä, vielä muutama vuosi sitten, juuri silloin kun Suomella olisi ollut vielä täydet mahdollisuudet liittyä NATO:on, itsemurhatilastot olivat olleet melko alhaisia, vaikka silloinkin ne olivat olleet jo maailman tilastojen kärkeä.

Huhtalan mielestä Suomella olisi vielä mahdollisuus päästä pois Venäjän salaisen ikeen alta. Tähän mennessä kukaan ei ollut uskonut häntä. Eihän hänellä ollut ollut mitään todisteitakaan. Ja niihin neuvotteluihin joihin hän itse oli joutunut, hän ei ollut mitenkään voinut salakuljettaa nauhuria tai muuta laitetta jolla todistaa asiat.

Nyt hänellä oli mahdollisuus. Hänen juonensa oli ollut uskomattoman julma, mutta ehkäpä uhraaminen oli kannattanut.

Huhtala oli tiennyt, että mikään kuvaus pelkästä onnettomuuspaikasta tai sen ympäristöstä ei todistaisi Venäjän valehtelevan. Vain se, kuinka venäläiset ampuivat Ketun alas merkitsisi jotain. Ja hän oli arvannut, että niin venäläiset tekisivät.

Puolustusministeri astui puiston hiekkatielle, parin sadan metrin päässä hän näki nuoren, farkkutakkisen miehen. Hän oli CIA:n agentti. Huhtala aikoi jättää heidän huolekseen toimittaa kasetti ulos maasta. Tullin tarkastajat tarkastivat nykyään hyvin tarkkaan amerikkalaiset matkustajat, ja tarkastajat tunnistaisivat kyllä elektronisen tiedustelumateriaalikasetin sellaisen nähdessään. Puolustusvoimien materiaalia ei saanut kuljettaa maan ulkopuolelle. Lisäksi tulisi tietenkin kysymykset kuinka amerikkalaisturisti oikein saanut haltuunsa sellaisen.

-Olkaapa hyvä. Huhtala sanoi ja ojensi paketin miehelle.

-Kiitoksia, …taidan olla ainoa tämänikäinen joka on selvä tässä puistossa, jopa naispuolisista. Mies puhui hyvin selkeää, vaikkakin kalsealta kuulostavaa suomea.

-Voi hyvinkin olla, en tiedä mikä suomalaisia nuoria oikein nykyään vaivaa.

-Marazov.

-Kaikkiahan se vaivaa, kaikki eivät vain tiedä sitä.

-Niin, se on harmillista.

-Ehkäpä te nyt vihdoinkin uskotte?

-Minä uskon, ylemmät ehkä eivät.

Hetken hiljaisuuden jälkeen he hyvästelivät. Kukaan ei tunnistanut Huhtalaa. Kaikki heidän läheisyydessään olivat niin humalassa. Aivan liian humalassa, Huhtala mietiskeli.

 

 

Metsä, Kaverukset.

 

 

Onko tuo se helvetin siirtolohkare? Mika kysyi mielessään. Jos se olisi sama lohkare, jonka he olivat aiemmin nähneet, siitä voisi olla helppo suunnistaa kohti heidän nykyistä majapaikkaansa.

-Voi Jeesus! Hän henkäisi ääneen tajutessaan hyvän onnensa. Lohkare oli oikea. Parin tunnin päästä hän olisi ihanassa makuupussissaan.

Yrittäen työntää väsymyksen pois mielestään Mika lähti kävelemään kohti etelää. Mitä hittoa! Hän ajatteli kilometrin päässä ja pinkaisi hölkkään. Eivät venäläiset kuitenkaan voisi kuulla ja näin hän pääsisi nopeammin nukkumaan, syömään ja saisi tietää oliko Jari enää elävien kirjoissa.

Taas puoli kilometria juostuaan hän tajusi olevansa liian väsynyt edes hölkkäämään ja vaihtoi hiljaiseksi kävelyksi. Näin hän ei ainakaan raapisi itseään jatkuvasti oksiin. Makuupussi tuntuisi taivaalliselta.