Onnea, yritystä ja epäonnea

En suinkaan ollut kokonaan unohtanut tätä blogiani. Heti edellisen kirjoituksen jälkeen todellakin palauttelin muutamia kirjoituksia tuolta menneisyyden syövereistä.

 

MUTTA.

 

Kävi niin, että ne parhaat pari-kolme, ovat edelleen saavuttamattomissa. Jonkin verran ikivanhoja, todella nolostuttavia kertomuksia on menestyksekkäästi pelastettu. Pahimmin sattuu se, että “Taistelukärki”-työnimellä kulkenut Tuomittu Pako-kertomuksen jälkeen kirjoitettu tarina on luultavasti ikuisesti menetetty.

 

Mutta palaan vielä asiaan. Tahdotteko että julkaisen niitä ikivanhojakin? Kai niissäkin jokin järki piilee.. En lupaa mitään, vaikka tahtoisittekin.

Vanhoja kirjoituksia tulossa

Sain käsiini USB-liitäntäisen korppuaseman. Tämän ansiosta saan luultavasti kaivettua ainakin joitakin vanhoja kirjoituksia esille. Pitäkää peukalonne pystyssä, jotta vanhoilla korpuilla olisi vielä kirjoitukset tallessa.

 

Kokemuksesta tiedän, että vanhat 3,5″ korput hajoavat jopa 10 vuodessa, mutta olenpa 20 vuottakin vanhoilta korpuilta saanut tietoja luettua.

Todella vanhaa tarinaa löytyisi muuten 5,25″ lerpuilta. Siinä olisikin jo hiukan projektia. Mahtaakohan nykyaikainen BIOS edes tuntea 360kt:n 5,25″ lerppuasemaa? Asemaa ei tietenkään ole minulla enää tallessa, joten apua saa tässä asiassa tarjota. Formaattihan on vanha FAT.

 

Julkaisen vanhoja kirjoituksiani täällä kunhan vain ehdin ja muistan.

 

Joudun piakkoin leikkaukseen ja olen sen jälkeen sairaslomalla jonkin aikaa. Sairasloman aikana luultavasti saan ainakin joitakin vanhoja kirjoituksiani tänne esille.

 

Sen verran on pakko paljastaa, että tiedossa on todella outoja tarinoita. Aihepiirit vaihtelevat teknotrilleristä scifiin ja kauhuun. Ikävintä on tietenkin se, että se toisen järkevän kirjan puolikas on tosiaankin vain puolikas.

Epilogi

(Jos vasta saavuit lukemaan tätä, aloitathan täältä: http://tuomittupako.wordpress.com/2011/04/28/prologi/ )

EPILOGI

 

GRU-agentti Georg Karamazov tervehti hymyillen läntistä kollegaansa. Kapteeniluutnantti George Morris vastasi hänen hymyynsä.

USS Nimitzin kansi oli vieläkin hieman kallellaan. Karamazov huitaisi kädellään Mil MI-35 kopterille joka seisoi lentokannen toisessa päässä.

-Hi! Karamazov huudahti.

-Tervetuloa laivaan! Morris vastasi.

Tuuli heilutteli Morrisin ja Karamazovin univormujen liepeitä. He kääntyivät katselemaan kuinka Hind-taisteluhelikopterin kuljetusversio kohosi kannen toisesta päästä jytisten taivaalle. ﾄäni hiljeni nopeasti. Vain laivan moottoreiden vaimea jyske ja tuulen kohina mastoissa kuului.

-Se on ohitse. Karamazov lausahti venäjäläisittäin lausutulla englannillaan.

-Niin on.

-Toista Marazovia ei enää tule.

-Toivottavasti…kummallekaan puolen.

Tuli hetken hiljaisuus, he lähtivät astelemaan kohti komentosiltaa.

-Miten teidän amiraalinne, kuulin, että hän olisi…

-Ei hänellä hätää, viemme hänet kohta kopterilla maihin, teidän kentällenne, sieltä hän lähtee sairaalaan Washingtoniin.

-Miten laiva?

-Kallistuma on vieläkin neljä astetta, mutta ei mitään aiempaan verrattuna.

-Koneet?

-Puoli tehoa, yksi osasto on suljettu säteilyvaaran vuoksi, entä teidän Novorossiysk-laivanne? Lausuinko oikein?

-Lausuitte, se saadaan satamaan huomenna…nopeamman hinaajan ansiosta, en tiedä vielä palaako se palvelukseen ollenkaan…paras takticheskoye avianosny kreyser…en tiedä englanniksi. Karamazov virkahti surullisesti.

-Jos oikein ymmärsin…tactical aircraft-carrying cruiser.

-Sepä se…osaatteko venäjää?

-Hieman, ainakin teidän sotilaalliset termistönne hallitsen.

Morris avasi oven ja viittasi Karamazovia astumaan sisälle.

-Hieno alus…tämä Nimitz. Karamazov taputti käytävän seinää.

-Onhan se…hassua miten jo ensimmäisellä komennuksella kiintyy alukseen.

-Onko tämä teidän ensimmäinen komennuksenne tälle laivalle?

Morris nyökäytti päätään. Tuli taas hetken hiljaisuus. He eivät olleet kuitenkaan ollenkaan vaivautuneita.

-Miten se teidän Charlie-luokan sukellusveneenne Norjan rannikolla?

-Charlie-luokan? …Te tiedätte, luulimme että kukaan ei tietäisi vielä siitä… Karamazov laski katseensa alas …sitä ei ehkä saada ylös koskaan.

-Surullista.

-Niin, ympäristövaikutukset voivat olla melkoiset.

He astuivat Morrisin hyttiin.

-Teillä on hienot tilat. Georg totesi.

-Jaa…enpä tiedä.

Kapteeniluutnantti kääntyi kaappinsa puoleen.

-Meillä on aikaa noin tunnin verran, sitten täytyy mennä kokoontumaan päällystön kanssa. Morris sanoi.

-Aivan. Karamazov laittoi kätensä povitaskuunsa.

Morris käännähti kädessään 0.35 litran pullo viskiä.

-Tekin siis… Karamazov vetäisi povitaskustaan pullollisen vodkaa.

He hymyilivät.

-Ota sinä tätä niin minä…. Morris ojensi viskipulloaan Karamazoville.

-Lasit? Karamazov ojensi vodkapullonsa Morrisille.

GRU-agentti huokaisi kulauttaessaan laadukasta viskiä kurkkuunsa.

-Miten helvetissä te pystytte juomaan tätä? Morris huudahti suutaan pidellen. Karamazov virnisti arpisilla kasvoillaan.

-Kovien miesten kova juoma…tämä teidän litkunnenhan on pelkkää teetä!

Hetken aikaa he nauroivat täyttä kurkkua. Sitten hymy hyytyi.

-Kapteeniluutnantti?

-Puhutelkaa vain Georgena.

-George…minuakin voi sinutella…niin, siis kummallista miten tämä sota pysyi kuitenkin poissa konventionaalisesta ydinaseitten käytöstä, onneksi olitte niin kärsivällisiä…sodanjohtonne saa olla ylpeä.

-Ette itsekään toimineet pahemmin, ilman GRU:ta Marazov riehuisi yhä…tai sitten kukaan ei riehuisi.

GRU-mies kohautti olkapäitään.

-Olimme vain hiukan myöhässä, sota oli jo alkanut.

-Niin…

Nyt tuli vaivautunut hiljaisuus. He siemaisivat laseistaan. Tällä kertaa kumpikaan ei irvistänyt.

-Tiedätkö..Georg, teidän sotavoimanne ovat pirullisen kovat…vain parissa päivässä ne aiheuttivat…

-ﾄlä huoli…niin teidänkin.

-Teiltä ei mennyt kuin viisi sukellusvenettä, meiltä…

-Kahdeksan.

-Mitä?

-Te upotitte kahdeksan sukellusvenettämme, neljä ohjussukellusvenettä.

-Ihanko totta? Siltikin meiltä meni enemmän…viisitoista.

-Kuinka monta niistä sitten oikeastaan oli ohjussukellusveneitä?

-Seitsemän…meillä on suuri yhteinen urakka kaikkien jälkien korjaamisessa.

-Yhteinen.

-Aivan, aivan.

-Kolmas maailmansota meni ohi nopeasti.

-Kuitenkin melkein yhtä paljon kuolonuhreja kuin esimerkiksi toisessa maailmansodassa, niin lyhyessä ajassa.

Morris nyökkäsi.

-Minä rukoilin silloin, kun Marazov lähetti radiolla käskyn, että agenttimme kaupungeissanne eivät räjäyttäisi ydinpommejaan…ehkä rukoukseni osittain kuultiin, vain viisi…

-Ei kai ole aika enää pohtia tuollaista, ydinaseet ovat helvetillisiä…

-Kumpi sitten hävisi?

-Ei kumpikaan, jos kuolonuhreja lasketaan niin USA.

-Ei se ole häviön tai voiton merkki…te olisitte voineet tuhota Venäjän milloin vain.

Georg kiersi viskipullon korkin auki ja kaatoi siitä lisää omaan lasiinsa. Samalla vodka lirisi lasiin pöydän toisella puolen.

-GRU:lle, GRU pelasti. Morris sanoi ja kohotti lasiaan.

-Rauhalle.

-Rauhalle! Morris toisti hymyillen.

-George, minä olin alle 20 kilometrin päässä siitä ensimmäisestä ydinräjäytyksestä, vain 22 tuntia ennen räjähdystä.

-Niinkö, sittenhän tiedät mitä siellä tapahtui?

-Tehtäväni oli ottaa kiinni kaksi siviiliä.

-Miksi?

-Se on pitkä tarina…loppujen lopuksi he kai kuolivat…ydinräjähdyksen piti olla Marazovin mielestä ratkaisu kaikkeen.

28. Viimeiset hetket

(Kirjoittaja huomauttaa: Tämä on viimeinen varsinainen kirjan luku. Tämän jälkeen jäljellä on vielä kuitenkin epilogi, jonka suosittelen vahvasti lukemaan.)

 

                      28.   Viimeiset hetket.

 

Kaverukset.

 

 

Aurinko laski. Mika kantoi sangollista vettä toisessa kädessään. Auringon kullanhohtoinen kiekko oli painumassa taivaanrannan taa. Oli rauhallista luukunottamatta taivaalla lenteleviä venäläiskoneita. Mika otti pikaisen juoksun liiterin takaa pihan poikki, koettaen olla loiskuttamatta vettä. He olivat sopineet, että pihan poikki juostaisiin, jotta vähennettäisiin koneista näkemisen mahdollisuutta. Muuten koneet näyttivät lentävän sen verran korkealla, ettei yksittäistä ihmistä varmaankaan erottaisi rakennusta vasten. Mika saapui ulkoportaille.

Hetken hän tuijotti auringonlaskua portailta. Näkymässä oli jotain tuttua. Pahat ajat koittaisivat, kävi hänen mielessään. Hän hymähti. Jari oli jo vienyt oman sankollisensa vettä saunaan ja odotti varmaan siellä. Yhtäkkiä Mika vakavoitui. Hän muisti mistä näky oli tuttu. Hänen unestaan. Pahat ajat koittaisivat. Painajainen.

Mika pudisteli päätään ja astui sisälle.

 

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

Alikersantti Korhonen nousi ylös T-72:n etummaisesta luukusta ja istahti sitten keulapanssarille. Muitakin oli noussut katsomaan kaunista auringonlaskua. Kukaan ei puhunut, ehkä jokainen alkoi olla jo väsynyt puhumaan, harvoin tälläisiä yli 12 tunnin päivystyksiä tehtiin. Mutta käsky oli käsky.

Aurinko laski länteenpäin. Silti Kaskia tuijotteli itään istuskellen tykkitornin itäisellä puolella. Korhonen vilkuili välillä huolestuneena yliluutnanttiaan. Yliluutnantilla oli mietteliäs katse. Luutnantti kohautti olkapäitään, kai yliluutnanttikin alkoi väsyä. Joka tapauksessa oli pysyttävä hereillä kunnes he saisivat vapautuksen tehtävästään. Ja nyt ei ollut muuta tekemistä kuin katsella auringonlaskua. Korhosta ei huvittanut mennä pelaamaan korttia niiden muutamien kanssa jotka pelasivat viereisen tankin päällä. Milloin tahansa muulloin Korhonen olisi ollut innokkaana pelaamaan.

 

 

Pietarin strateginen lentotukikohta.

 

 

Platan tumma ja rosoinen asfaltti hohti kauniissa oranssissa valossa. Platan keskellä seisoi suuri lentokone. Pietarin lentotukikohdassa valmisteltiin Tupolev TU-160 Blackjackia lähtövalmiiksi. Blackjack oli NATO:n koodinimi Venäjän nopeimmalle strategiselle pommittajalle. Blackjack pystyi lentämään yli 2 machin nopeudella ja oli niin ollen hyvin käytännöllinen pommittajana. Se oli idän vastaus lännen Rockwell B-1B yliäänipommittajalle.

Musta, mattapintainen Blackjack oli lähdössä äärimmäisen salaiseen tehtävään. Lentäjätkin saisivat tietää sen vasta ollessaan ilmassa. Lentäjien keskuudessa oli pahoja ennakkoaavistuksia tulevasta tehtävästä.

TU-160:n määrätty lähtöaika oli kello 23.20 Suomen aikaa. Vain tunti sen lähtöön. Lentäjät hörppivät kiivaasti tarjolla olevaa kahvia ja voileipiä. Termospulloja täytettiin kuumalla teellä ja kahvilla, kukaan ei tiennyt miten pitkä tehtävä tulisi olemaan. Sen pommikuiluun kiinnitettiin juuri jotain pahannäköistä. Lentäjät pudistelivat päitään katsellessaan kanttiinin ikkunasta.

 

 

USS Nimitz.

 

 

-Hyvää päivää, hyvät herrat! Amiraali huudahti.

Kuului tavanomaisia tervehtimismutinoita. Sitten he kaikki istuutuivat pyöreän pöydän ääreen. Tämä oli heidän toinen kokoontumisensa.

-Kuten olette huomanneet, saattueemme on kiihdyttänyt vauhtiaan, se taas johtuu siitä, että presidentti haluaa meidät mahdollisimman nopeasti Norjan rannikolle. Amiraali sanoi.

-Mikähän on siihen syynä?

-Tiedätte kaikki tilanteen Suomessa, se on syynä, ja kuten nyt tiedätte, jos olette lukeneet tiedotteen jonka kirjoitin teille, on aika alkaa suunnitella lentoa Norjan ja Ruotsin yli Suomeen, vai mitä?

Kuului hyväksyvää mutinaa.

-Morris? Onko sinulla jotain?

Morris nousi seisomaan.

-Mitään todellista uutta ei ole tiedossa, uuden tiedustelusatelliitin, joka pääsi radalleen aivan äsken, ansiosta saamme vieläkin parempia satelliittikuvia ja kuuntelutietoja tilanteesta siellä, joka tapauksessa tankit ovat poistuneet, ja lentokoneita tullut tilalle!

 

 

Kaverukset.

 

 

-Laitetaan tuli kiukaaseen vasta sitten, kun on aivan pimeää! Jari sanoi. Taustalla pauhasi särkynyt musiikki. Sanelunauhurin pieni kaiutin ei ollut oikein sopiva musiikin soittamiseen.

-No sehän nyt on selvää! Ei enää kovin pitkään, ihanaa!

-Nyt kun olis vielä muutama olut!

-Ei mitään olutta, vaan pari litraa viskiä, vaikkapa Johnnie Walkerin black labelia!

-No se ois tietysti parempi, onneks on tilanne rauhottunu jo.

-Mä oon kyllä varma, että kohta venäläiset alkaa vaan huuteleen, että “Talo piiritetty!” Tai jotain…

-Murphyn laki.

Kaverukset jatkoivat iloista jutusteluaan.

 

 

Tuomion kello kävi.

Kello tuli 23.20.

 

 

Pietarin lentotukikohta.

 

 

Musta Blackjack kohosi jyrinän saattelemana iltataivaalle. Mekaanikot katselivat otsat rypyssä koneen perään. Kukaan heistä ei kaivannut lentäjien tilalle. He tiesivät koneen lastin.

 

 

Suomalainen T-72 komppania.

 

 

Vuoro päättyy! Kaskia ajatteli iloisesti. 20 minuutissa heidän tilalleen tulevat panssarivaunut olisivat heidän asemissaan. Enää 20 minuuttia!

Auringonlasku oli nyt kauneimmillaan. Hieno iltarusko värjäsi taivaanrannan, Korhonen oli silti varmastikin koko porukan ainoa, jolle tuli romanttinen olo.

 

 

TU-160 Blackjack.

 

 

Blackjackin kapteeni repi tehtäväkuoren auki ja alkoi lukea viestiä. Hetkeä myöhemmin hän luovutti ohjaamisen perämiehelle ja asettui hetkeksi miettimään. Hänen vatsaansa kouristi, kun hän kertoi tehtävän miehistölleen. Hän saattoi vain kuvitella mitä hänen miehistönsä ajattelisi hänen antaessaan käskyn, ja juuri kapteenin oli vastuussa tehtävän suorittamisesta.

Taaemapan pommittaja katseli mietteliäästi heidän kuormaansa. Tulossa oleva tehtävä oli visuaalinen, muuten he olisivat saaneet aukaista tehtäväkuoren jo aikaisemmin ja suunnitella koko tehtävän läpi jo maassa.

Hänen kuulokkeissaan raksahti. Tehtävä?

 

 

Kuopion sotilaslennonjohto.

 

 

Kuopiossa, tutkaruudun äärellä tarkkailija käänsi kummastuneena päänsä kallelleen.

-Hei, täältähän alkaa häipyä näitä koneita! Hän sanoi headsetiin.

Hänen vierelleen juoksi muita tarkkailijoita. Hetken kuluttua kenraalikin saapui.

-Kenraali, koneetkin ovat lähdössä!

-Selvä! Nyt ei enää viivytellä! Kenraali huudahti ja kääntyi puhelimen ääreen.

Hetkeä myöhemmin kiitoradan päähän saapui Hornet pari. Hornetit iskivat jälkipolttimensa yhtäaikaa päälle. Ne syöksähtivät nopeasti kiihtyvällä vauhdilla kohti kiitoradan toista päätyä. Kun ne ylittivät kiitoradan toisen pään niillä oli korkeutta jo 300 metriä. Muutamaa sekuntia myöhemmin ne vakauttivat korkeutensa alemmas 200 metriin. Jyristen ne katosivat kohti itää.

 

 

E-2C Hawkeye suhahti Nimitzin katapultilta ilmaan. Kymmenen sekuntia sen jälkeen viereiseltä katapultilta nousi lisätankeilla varustettu F/A-18 Hornet D.

Kolmen F/A-18 Hornetin suojue tavoitti hetkessä kohti itää matkaavan Hawkeyen. Tämä oli ensimmäinen yritys murtaa venäläisten elektroninen suoja Suomen Pohjois-Karjalan yllä. Hawkeyen kantomatka yletti juuri ja juuri sille rajalle josta ehkä saattoi olla mahdollista nopeasti vilkaista alueelle Hawkeyen isolla tutkalla.

 

 

-Voi saatana, häirintä loppui! Tutkaoperaattori Kuopiossa karjahti.

Tutkaruudun pisteet alkoivat taas näkyä selkeinä ja täsmällisinä. Vaikka suomalaiset tutkat olivatkin päässeet melko nopeasti elektronisen häirinnän lävitse, häirintä teki tutkapisteet epäselviksi ja vaikeammin maastoheijastuksista erotettaviksi. Nyt tutka oli taas terävä ja selvä.

 

 

Jari ei ollut koskaan säikähtänyt niin paljoa. Hän oli yhtäkkiä tajunnut kuulevansa hiljaista puhetta. He olivat hiljentyneet ja oli mennyt hetki, ennen kuin he tajusivat kuulevansa hiljaista puhetta radiosta.

-Helkkari Jarri, se on se radio! Mika totesi.

Jari loikkasi seinällä roikkuvan radion luokse. Siitä tosiaankin kuului selkeää puhetta. Hän itse oli jättänyt radion hiljaiselle äänelle auki. Uutiset, hän tajusi.

-Meni ohi noi uutiset, se on säätiedotus. Mika totesi.

Jari käänteli innokkaasti nuppeja kunnes löysi musiikkia lähettävän aseman. Jari asteli saunan puolelle ja asetti radion lauteille, hänen oman makuupussinsa päälle.

Mika katseli ulos pienestä saunassa olevast ikkunasta.

-Jari, siellä ei lentele enää koneita.

 

 

Kuopiosta nousseet F/A-18 Hornetit kääntyivät lentämään MYRKKY-operaation rajaa pitkin. Kenraali oli määrännyt heidät ensin hieman kurkistelemaan alueelle ja vasta sitten lentää sinne. Hornet lentäjät vilkuilivat hienoja tutkanäyttöruutujaan. Tällä kertaa niissä ei näkynyt mitään häiriöitä. Ja auringonlaskun aika oli parasta aikaa lentää.

He vaaputtelivat iloisesti siipiään toisilleen.

 

 

-Kriisi on varmaan ohi. Korhonen totesi kuultuaan Kaskialle tulleen uusimman viestin. Lentokoneetkin olivat lähteneet.

-Voi perkele, juuri kun meillä olisi vuoro loppunut!

 

 

-Uusi kosketus! Tutkamies huudahti radioon Kuopion hämärässä tutkahuoneessa. TU-160 näkyi tutkassa selkeänä läiskänä.

Tutkapiste tuli idästä nopeaa vauhtia. Tutkamies rypisti kulmiaan.

 

 

Blackjack lensi korkealla TU-95:n putoamispaikan ylitse. Viisi kilometriä myöhemmin se käännähti jyrkästi ja lensi takaisinpäin. Se ylitti taas pellon.

Pahaenteinen metallilintu kaarsi laajan kaarroksen länteen päin ja alkoi lähestyä paikkaa vielä kerran uudelleen.

 

 

Tutkapiste ruudulla käyttäytyi omituisesti. Tutkamies mietti sanoako asiasta valvojalle. Sitten hän päätti odottaa vielä hetken. Muitahan alkoi kuitenkin kerääntyä tutkaruudun ympärille.

 

 

-Jari, tule katsomaan tänne! Mika viittoilia Jaria ikkunan ääreen.

-Kaunista, vai mitä?

Tuli pieni hiljaisuus.

-Et sä yleensä kiinnitä paljon kauneuteen huomiota Mika.

Mika rypisti otsaansa. Ei yleensä, miksi nyt?

 

 

Nimitzillä Kapteeniluutnantti George Morris näppäili kiivaasti laivan sisäistä puhelinta.

-Saamari! Amiraali! Häirintä loppui juuri äsken! Mitähän nyt on tulossa?

Jotain oli tulossa. Morris katseli tuuliselle kannelle. Myrsky on tulossa, hän ajatteli.

 

 

Blackjack hiljensi vauhtiaan. Koneen runko kalahteli, luukut avautuivat. Koneen kapteeni ojentautui eteenpäin. Takana pommittaja väänsi omasta varmistusavaimestaan.

-Jumala antakoon minulle anteeksi! Kapteeni kuiskasi.

Sitten hän väänsi avaimestaan ja napsautti kytkintä. Lasti oli nyt pudotettavissa.

Pommittaja painoi päänsä tähystysikkunan luo, hetken kuluttua hän painoi pienen punaisen nappulan kontrollipanelissa alas. Hän sulki silmänsä.

Blackjackin lasti irtosi kiinnikkeistään. Kapteeni työnsi tehovivut täysille.

 

 

Yliluutnantti ja muut, alikersanttien arvoiset, vaunujen päälliköt seisoivat päät tankkien luukkujen yläpuolella. Kaskia katseli itään.

Taivaanranta alkoi olla jo melko hämärä idässäpäin, hän totesi itsekseen. Hornetien jyrinä kumisi hiljaisena taivaalla.

Sitten taivaanrannassa kävi sokaiseva välähdys. Mitä nyt?

 

 

HN-451:n lentäjä kaartoi jyrkästi takaisin kohti pohjoista. Toinen Hornet pysytteli tiiviisti sen rinnalla. Heidän palattuaan takaisin vaakalentoon lentäjä käänsi päänsä kohti itää. Itäisellä taivaanrannalla välähti silmiäkoskevan kirkkaasti.

 

 

Taivaalla välähti. Kaverusten aivot vakuuttivat sen olevan salama. He räpyttelivät silmiään. Pienet sekunnit tikittivät.

Seuraava näky taivaalla sai heidät vakuuttumaan eräästä tosiseikasta, siitä että he olivat tuomittuja. Maasta näytti nousevan suunnaton tulipallo. Sitten siitä alkoi muotoutua paha näkymä.Paholainen oli laskeutunut alas maanpinnalle.

Näky taivaalla oli maailman kauhein, kammottavin, pelottavin. Kukaan ei voisi keksiä tarpeeksi kauhistuttavia sanoja sen kuvaamiseen. Mikan valtasi yhtäaikaa sanoinkuvaamaton raivo, pelko, epätoivo, toivottomuus ja varmuus. Varmuus siitä, että mikään ei ole ikuista. Sinä hetkenä nuori, 19-vuotias poika palasi takaisin niihin aikoihin jolloin ihmistä ei vielä ollut olemassakaan. Niihin alkukantaisiin tuntemuksiin jotka eläin joka tietää joutuneensa saaliiksi kokee. Eläimellisen raivokas epäinhimillisyyden tuntu valtasi hänet.

He olivat tuomittuja.

Mika räpäytti silmiään, Jari ei kyennyt siihen, hän vain tuijotti.

 

Näky oli yhä siinä.

 

Kuolema tuijotti suoraan silmiin.

 

Taivaalle kohosi suuri, kauhistuttava sienenmuotoinen pilvi.

 

Tuomio oli tullut.

 

27. Tyyntä myrskyn edellä

                      27.

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

Päivän kuumimmat hetket alkoivat vihdoin olla ohitse. T-72 tankkien miehistöt istuskelivat varjossa pellon reunalla. Panssarivaunut loivat mukavan viileän varjon taakseen. Vain tankkien päälliköt seisoivat hiljaisesti keskustellen johtovaunun luona. Kartta oli levitettynä heidän eteensä.

Yliluutnantti Kaskia veti erikoisvalmisteiset aurinkolasinsa silmiltään ja siristeli silmiään.

-Eiköhän alkaisi taas olla syömisen aika, vai mitä?

-Aivan ehdottomasti…saamari tätä hellettäkin, onneksi edes ruoka pysyy viileänä. Eräs toisen tankin päällikkö sanoi.

Hetken kuluttua miehistöt ahmivat väheneviä ruokavarantojaan istuen panssarivaunujen keulapanssareitten päällä. Kaskia tietenkin tapansa mukaan istui tykkitornin päällä ja söi siinä.

-Montakos tuntia vielä? Joku kysyi.

Kaskia vilkaisi kelloaan. Joku toinen kuitenkin ehätti vastaamaan.

-Sellaiset viisi tuntia, ei enää siis pitkään.

-Aivan tarpeeksi, saamari soikoon.

Kaskia kömpi johtovaunuun sisälle ja laittoi headsetin päähänsä. Oli raportin aika.

-Päällikkö, tässä liina ykkönen.

-Liina ykkönen, hyvin kuuluu.

-Tilanne ei ole muuttunut edellisestä, sijainti sama kuin aiemminkin.

-Entä lentokonetilanne?

-Lisääntynyt hieman, ei mainittavia muutoksia.

-Tästä lähtien tähyilette sitten koko ajan lentokoneita, katsokaa onko niiden käyttäytymisessä mitään kaavaa tai jotain outoa.

-Selvä on päällikkö.

-Liina ykkönen, Päällikkö, loppu.

Kaskia nosti päänsä ulos luukusta ja repi headsetin hikisestä päästään.

-Nyt alkaa tosi hauska juttu!

-No? Alikersantti Korhonen kysyi.

-Ne perkeleet käski tähyillä taivaalle, katsoa onko lentokoneitten käyttäytymisessä jotain outoa tai jotain kaavaa!

-Miehittäkää kiikarit! Korhonen naurahti.

 

 

Kaverukset.

 

 

-Voihan perkele, tää oli ihan hyvä idea jäädä tähän taloon! Mika huudahti. He makasivat saunan lauteilla.

Kun ulkona oli ollut niin kuuma, niin pojat olivat kantaneet kaksi patjaa saunanlauteille. Saunassa oli sopivan viileää.

-Hei Mika! Nyt mä keksin… Jari ojentui kaivamaan jotain Mikan rinkasta. Melkein heti hän tiputti patjalle heidän pienen kasettisoittimensa.

-Joo, toi on hyvä id…… Mieletön jyrinä keskeytti Mikan.

Yhtäkkiä kuului kova pamahdus. Talon ikkunaruudut värisivät ja muutama kuului helähtävän rikkikin.

-LENTOKONE! Mika huusi jyrinän ylitse. Jyrinä vaimeni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

-Joo, se kai ylitti äänivallin just tän talon kohdalla, ja pirun matalalla vielä! Jari totesi.

-Ois ollu kiva nähdä se kone!

-No en tiedä, ne ois voinu nähdä meidät siitä koneesta.

-Ai niin…en ajatellu tuolta kantilta.

-Piru vieköön kun tietäis mitä tässä nyt oikein tapahtuu..

-Tajuatko Jari, miten helvetin paljon me ollaan koettu näiden viime päivien ajan?…ja että me ehkä kuollaan tässä…

-Tiedän. Saamari, ei auta ajatella niin, että “Joo, me nyt kuollaan, ei oo millään enää väliä”, Vai mitä?

-Joo.

Jari napsautti sanelunauhurin päälle. Kaiuttimesta tulvahti Demented Are Gon biisi Satans rejects. Roiman saatanallinen musiikki loi pelottavan tunnelman viileään saunaan. Kaveruksia alkoi kuitenkin hymyilyttää. Aurinko näytti vihdoin alkavan liikkua lähemmäs taivaanrantaa. Sen valoon alkoi tulla oranssisia sävyjä.

-Ei enää montaa tuntia siihen, että voidaan pistää tää sauna lämpeämään! Mika totesi kelloa ja ikkunaa vilkuillen.

-Onneksi, ihanaa päästä saunaan, pitäis kai lähtee etsimään sitä vettä, vai mitä?

-Joo, niin kai.

Jari nousi ja loikkasi saunasta kylpyhuoneen puolelle. Hetkeä myöhemmin he astuivat ulko-ovesta rappusille. Jari nosti päänsä katsoakseen taivaalle.

-Mika! Katsos taivaalle! Hän töni Mikaa.

-Voi saatana, miten noita koneita on nyt noin paljon!

-No mistäs mä sen tietäisin!

Ainakin kymmenen konetta oli näkyvissä.

-Mitä ihmettä on tapahtumassa?

-Venäläiset tuntien niin jotain pahaa!

 

 

Suomalainen panssarivaunukomppania.

 

 

-Enpä oikein tiedä onko noitten koneitten tiirailemisessa mitään järkeä, eihän niitä kunnolla edes näy tänne. Korhonen myhäili.

-Joo, no nyt onkin käskyt olleet hiukan outoja, pari viime päivää, vai mitä?

-Niin.

-Ei noitten koneitten lentelyssä näytä kyllä olevan mitään järkeä, konetyyppejäkään ei täältä asti kunnolla tunnista, mitähän minä sanon päällikölle?

-SU-27 ja SU-30 koneita ainakin on tuolla, joku tunnisti äsken yhden SU-24 Fencerinkin.

-Ei ne konetyyppejä pyytäneet tunnistelemaan!

-Joo no ilmoita ainakin niitä jos ei muuta sanottavaa ole. Korhonen virnisti.

Tankin vierellä seisovien lapsuudentovereiden välille tuli hetken hiljaisuus. Leppeä iltatuuli viilensi päivän kuumuutta. Puut humisivat jokaisessa pienessä tuulenpuuskassa.

-Tää on jotenkin saatanan pahaenteistä. Kaskia naurahti surullisesti.

-Joo, niin on.

-Tyyntä myrskyn edellä. Kaskia toisti tietämättään Yhdysvaltain kapteeniluutnantti Morrisin sanat.

-Joopajoo. Korhonen hymähti. Muillakin näytti olevan masentunut tunnelma.

Kaskia käännähti.

-Valmiiksi! Hän karjahti. Puoli minuuttia myöhemmin T-72 vaunut suljettiin ja miehistö asettui sisällä paikoilleen. Kaskia painoi radion lähetystangenttia.

-Ajamme tuonne tienreunaan, niin kuin aiemmin suunniteltiin, pelto kierretään tarkasti, tietä pitkin jonossa tuonne kukkulalle. Kaskia supisi radioon. Kolme tuntia vuoroa jäljellä. Päivä oli kulunut nopeasti. Vanhaa soratietä pitkin olisi helpompi ajaa takaisn varikolle, ja miehet pääsisivät lepoon aikaisemmin. Ja kukkulalta ehkä näkisi paremmin.

Eloton dieselmoottoreiden jyrinä täytti hetkessä ilman. Ilma täyttyi pakokaasuista tankkien lähtiessä liikkeelle. Puita katkeili tankkien murskaavan painon alla. Kuolemanvaunut heilahtelivat rajusti edetessään kuoppaisessa metsässä pitkin pellonreunaa, kohti soratietä. Järjestelmällisessä jonossa taisteluvaunut kilahtelivat tielle ja kääntyivät ajamaan kohti kukkulaa. Hiekkaa ja kiviä lenteli niiden telaketjuista. Kukkulan päällä oli pieni aukea, vaunut järjestäytyivät sille kärkimuodostelmaan.

Syy siihen, miksi he eivät olleet jo aikaisemmin ajaneet tielle ja kukkulalle, oli se, että heillä oli ollut käsky pysytellä mahdollisuuksien mukaan suojassa, tai ainakin näkösuojassa.

Kalustoa: B-52

Boeing B-52 Stratofortress on koko tarinan aloittaneen Tupolev TU-95 läntinen vastine.

Kaikkien aikojen legendaarisin pommikone on kiistämättä B-52. Mikään muu pommikone ei ole ollut palveluksessa niin pitkään, kuin edelleen lentävä B-52.

B-52 valikoitui kirjan kalustoon juurikin siitä syystä, että se on jo niin vakiintunutta kalustoa ja nähty niin monissa elokuvissa ja kirjoissa, ettei sitä oikein voinut poiskaan jättää.

 

Mielenkiintoista on tietenkin vertailla B-52 ja TU-95-koneita. Toinen on suihkumoottorikone ja toisessa taas turbiinien pyörittämät tuplapropellit.

Verrataanpa ihan kohdakkain:

TU-95MS

General characteristics

• Crew: 6-7^[22]
• Length: 46.2 m^[23] (151 ft 6 in^[23])
• Wingspan: 50.10 m^[23] (164 ft 5 in^[23])
• Height: 12.12 m (39 ft 9 in)
• Wing area: 310 m² (3,330 ft²)
• Empty weight: 90,000 kg (198,000 lb)
• Loaded weight: 171,000 kg (376,200 lb)
• Max takeoff weight: 188,000 kg (414,500 lb)
• Powerplant: 4 × Kuznetsov NK-12M turboprops, 11,000 kW (14,800 shp)^[24] each

Performance

• Maximum speed: 920 km/h (510 knots, 575 mph)
• Range: 15,000 km (8,100 nmi, 9,400 mi) unrefueled
• Service ceiling: 13,716 m (45,000 ft)
• Rate of climb: 10 m/s (2,000 ft/min)
• Wing loading: 606 kg/m² (124 lb/ft²)
• Power/mass: 235 W/kg (0.143 hp/lb)

Armament

• Radar-controlled Guns: 1 or 2 × 23 mm AM-23 autocannon in tail turret.
• Missiles: Up to 15,000 kg (33,000 lb), including the Raduga Kh-20, Kh-22, Kh-26, and Kh-55 air-to-surface missiles.

Ja B-52H:

General characteristics

• Crew: 5 (pilot, copilot, radar navigator (bombardier), navigator, and Electronic Warfare Officer)
• Length: 159 ft 4 in (48.5 m)
• Wingspan: 185 ft 0 in (56.4 m)
• Height: 40 ft 8 in (12.4 m)
• Wing area: 4,000 sq ft (370 m²)
• Airfoil: NACA 63A219.3 mod root, NACA 65A209.5 tip
• Empty weight: 185,000 lb (83,250 kg)
• Loaded weight: 265,000 lb (120,000 kg)
• Max takeoff weight: 488,000 lb (220,000 kg)
• Powerplant: 8 × Pratt & Whitney TF33-P-3/103 turbofans, 17,000 lbf (76 kN) each
• Fuel capacity: 47,975 U.S. gal (39,948 imp gal; 181,610 L)
• Zero-lift drag coefficient: 0.0119 (estimated)
• Drag area: 47.60 sq ft (4.42 m²)
• Aspect ratio: 8.56

Performance

• Maximum speed: 560 kt (650 mph, 1,047 km/h)
• Combat radius: 4,480 mi (3,890 NM, 7,210 km)
• Ferry range: 10,145 mi (8,764 nm, 16,232 km)
• Service ceiling: 50,000 ft (15,000 m)
• Rate of climb: 6,270 ft/min (31.85 m/s)
• Wing loading: 120 lb/ft² (586 kg/m²)
• Thrust/weight: 0.31
• Lift-to-drag ratio: 21.5 (estimated)

 

Päätelmiä: TU-95 on nopeampi, tarvittava miehistö on suurempi, mutta B-52 voi ottaa enemmän kuormaa. Lennon maksimipituus on TU-95:n tapauksessa lähes tuplat B-52:n verrattuna. Tietenkin kumpaakin voidaan tankata ilmassa.

B-52 ei ole juurikaan esiintynyt meritehtävissä, kun taas TU-95 on erityisen hyvin esiintynyt meren yläpuolella.

Koneitten paremmuutta on vaikea vertailla, mutta TU-95:n hieman yksinkertaisempi tekniikka, nopeus ja julmetun pitkä lentomatka tekevät siitä kyllä varteenotettavan haastajan B-52:lle. Luulisin, että TU-95 taitaa olla hieman parempi tehtävässään kuin B-52.

B-52 on kuitenkin nähnyt oikeata toimintaa huomattavasti TU-95:ttä enemmän. Ja kaikkihan me tiedämme, television perusteella, että jenkeillä näitä koneita riittää ja ne lentävät minne tahansa maapallolla ja kylvävät “demokratiaa” niskaan jos maastosta löytyy lähistöltä vaikkapa öljyä

Edellinen lausahdus on tietenkin vitsi, mutta jostain syystä B-52 erityisesti on esiintynyt näissä “kylvämme demokratiaa” vitsikuvissa kaikkein eniten.

Muistan aivan nuorena, jonkin sodan jossakin taas käynnistyttyä, nähneeni uutisten jälkeen sellaista unta, että kotipaikkaani Polvijärveä pommittivat B-52:t. Kaikenlaista sitä tuleekin pienenä uneksittua!

Faktoja:

http://en.wikipedia.org/wiki/Boeing_B-52_Stratofortress

 

Hauskana anekdoottina kerrottakoon, että B-52:ssa on 8 moottoria. Ja Air Marshall, tai lentokoneen ohjaaja maassa, näyttää käsimerkein, mikä moottori tulee käynnistää. Samalla Air Marshall tarkistaa lähtikö moottori käyntiin ja onko ongelmia. Käsimerkit moottorin käynnistämiseen tehdään niin, että toisella kädellä näytetään moottorin numero sormin (kaksi sormea pystyssä, 2. moottori) ja toista kämmentä pyöritetään. Eli “käynnistä 3. moottori”=nosta vasemman käden kolme sormea pystyyn ja pyöritä oikeaa kättä kämmen avokämmen koneeseen päin.

No, mitenkäs sitten jos onkin 8 moottoria.. ja vain viisi sormea.. Todennäköisesti tuolloin tarvitaan kahta Air Marshallia, yksi kummallekin siivelle

Mikä liekään Air Marshall suomeksi.

 

Täältä historiaa ja fiilistelyä, terveisiä SAC:sta (Strategic Air Command):

 

Kalustoa: Pegasus

Myös avaruus kiehtoi nuorempana ja oikeastaan kiehtoo aika paljon vieläkin.

Mielipiteeni onkin, että ihmiskunnan tulevaisuus on tuolla jossain, tähdissä, niin sanoakseni. Ja mielestäni suurimpia sankareita ovat ne, jotka tuonne tähtiin menoa edistävät, tavalla tai toisella.

Eräässä vaiheessa lapsuuttani haaveilin aivan tosissani, että olisin joskus astronautti. Hieman vartuttuani ymmärsin kuitenkin, ettei astronautin uran tavoittelussa ollut juurikaan järkeä. Tiesin, että jossain vaiheessa joudun hankkimaan lasit ja perheessä piili monenlaisia terveysongelmia, jotka voisivat toimia esteinä. Lisäksi täältä Suomen kamaralta on hyvin vaikea päästä tuollaiseen tavoitteeseen. Määrätietoinen tähtääminen olisi ehkä tuottanut tulosta vasta joskus 2020-luvulla, jolloin olisin jo tuhlannut puolet elämästäni melko järjettömään tavoitteluun, luultavasti elämäni siinä samalla pilaten. Mutta kukapa tietää..

 

Tuomittu Pako-kirjaa varten asioita tutkiessani törmäsin sopivasti Pegasus-kantorakettiin. Kyseessähän on lentokoneesta laukaistava monivaiheinen kantoraketti, joka voi kuljettaa matalalle kiertoradalle kevyitä kuormia. Tämä on siis melko taloudellinen tapa saada tavaraa kiertoradalle. Lienee kuitenkin vielä niin kallista, ettei omaa Google Earth-satelliittia saa Suomen yläpuolelle aivan taskurahoilla.

Mutta faktaa löytyy lisää täältä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Pegasus_%28rocket%29

Ja videon pätkää: